Ehrhardt E-V/4

Ehrhardt E-V/4 oli saksalaisen Ehrhardtin valmistama panssariauto, jota käytettiin ensimmäisessä maailmansodassa sekä Sleesian kansannousuissa. 

Niiden suunnittelu aloitettiin, koska saksalaiset olivat havainneet belgialaisten panssariauton tehokkuuden. Länsirintamalla Ehrhardt E-V/4:ta ei kuitenkaan käytetty juoksuhautojen takia, mutta se osoittautui tehokkaaksi itärintamalla. 

Versailles’n rauha ei kieltänyt saksalaisilta panssariautoja, joten asevoimat tilasi sodan jälkeen lisää panssariautoja. 
Sleesian kansannousuissa sitä käyttivät sekä saksalaiset että puolalaiset joukot.
---------------------
Panssaroidun auton idea kehittyi ensimmäisen maailmansodan varhaisessa vaiheessa, kun havaittiin, että ratsu- ja jalkaväen käyttö tuli mahdottomaksi konetuliaseiden takia. Belgialainen Minerva suunnitteli maan asevoimille tavalliseen tourer-autoon perustuneen ensimmäisen panssariauton. Myös briteillä oli käytössään panssariautoja.

Panssariautojen avulla voitiin hyökätä vihollisen konekivääripesäkkeiden kimppuun joko ajamalla suoraan esteiden läpi tai nopealla yllätysiskulla. Panssariautoilla kyettiin kulkemaan maastossa kohtalaisella vauhdilla. Ajoneuvojen edut kävivät selviksi sodan edetessä.

Saksalaiset päättivät aloittaa lokakuussa 1914 oman panssariauton kehittämisen, kun olivat havainneet Minervan tehokkuuden. Valmistajiksi olivat tarjolla Büssing, Daimler ja Erhardt. Prototyypit Daimler/15, Büssing A5P ja Panzerkraftwagen Erhardt E-V/4 valmistuivat heinäkuussa 1915. 

Ehrhardtin auto muistutti läheisesti Daimlerin valmistamaa prototyyppiä, kun taas Büssingin suunnittelema malli oli kooltaan suurempi. Kaikki autot olivat hyvin painavia, sillä ne olivat läpikotaisesti panssaroituja. Autojen etenemistä haittasivat huono näkyvyys ja huonokuntoiset, mutaiset tiet.

Sodan aikana länsirintamalle oli kaivettu runsaasti juoksuhautoja, jotka vaikeuttivat panssariauton käyttöä, minkä takia Saksan sodanjohdon mielenkiinto panssariautoihin väheni. Syksyllä 1916 kolmesta prototyypistä muodostettiin yksikkö nimeltään Panzerkraftwagen MG-Zug 1, joka lähetettiin itään Romanian vastaiselle rintamalle. Panssariauto osoitti siellä etunsa, ja saman vuoden lopulla asevoimat tilasi 12 Ehrhardtin ajoneuvoa.

Prototyyppiin verrattuna tuotantomallia oli kevennetty 1,75 tonnia, pohjaan oli asennettu panssari ja jäähdyttimen edessä oli säädettävä suojasäleikkö, jonka voi kääntää jäähdyttimen suojaksi ohjaamosta käsin. Etuvalojen ympärille ja takapyörien sivuille lisättiin panssarointi. Autoon tuli kääntyvä tykkitorni, ja ampumaluukkujen suojausta oli parannettu. 

Varusteeksi lisättiin radiolähetin, joka kuitenkin vei paljon tilaa ja jota pystyi käyttämään vain auton ollessa paikallaan. Malli hyväksyttiin Saksan asevoimien käyttöön nimellä Panzerkraftwagen Ehrhardt 1917. Uudet autot lähetettiin suoraan itärintamalle. Ne palvelivat menestyksekkäästi Ukrainan rintamalla vuonna 1918 ja niitä käytettiin myös Italian vastaisella rintamalla.

Ainakin yhden yksilön tiedetään päätyneen venäläisten käsiin.

Marraskuussa 1918 Saksa allekirjoitti aseleposopimuksen ympärysvaltojen kanssa. Vuonna 1919 solmitussa Versailles’n rauhansopimuksessa Saksan asevoimien kokoa ja kalustoa rajoitettiin. Asevoimien suuruus sai olla korkeintaan 100 000 henkilöä, ja panssarivaunut kiellettiin. 

Saksassa ei saanut enää valmistaa lentokoneita. Panssariautoja sitä vastoin ei kielletty, ja Ehrhardtilta tilattiin jo vuoden 1919 puolella uusi 20 ajoneuvon erä. Autot vastasivat muilta osin vuoden 1917 malleja, paitsi panssaroinnissa jouduttiin käyttämään heikompilaatuista terästä materiaalipulan tähden.

Sekä saksalaiset että puolalaiset käyttivät Ehrhardteja Sleesian vuosien 1919–1921 kansannousuissa. Puolalaisten käyttämistä ajoneuvoista kaksi oli vallattu saksalaisilta, mutta pidetään mahdollisena, että kapinalliset olisivat saaneet Ranskasta toimitettuja ympärysvaltojen sotasaaliina saamia ajoneuvoja.

Erhardtit säilyivät asevoimien käytössä lähes toisen maailmansodan alkuun asti.

Auton rakenne oli peruspiirteiltään tavanomainen. Pyörät olivat nelipuolaiset, takana oli paripyörät. Voimanlähteenä ollut bensiinikäyttöinen 80-hevosvoimainen moottori sijaitsi edessä, ja kuljettajan paikka oli sen takana. Auton takaosassa oli miehistötila, jonka seinissä oli ampumaluukut ja katossa konekivääritorni. 

Autoon pystyi asentamaan enimmillään kuusi 7,7-millistä konekivääriä. Autoon mahtui 1 250 konekiväärin ammusta. Miehistön määrä oli enintään yhdeksän. 

Taistelukentällä auton tunnisti perinpohjaisessta panssaroinnistaan.

Ehrhardt E-V/4
Aseen tyyppi	panssariauto
Alkuperämaa	Saksan keisarikunta
Palvelushistoria
Valtion käytössä	Saksan keisarikunta  Puola  Neuvosto-Venäjä
Sodissa	ensimmäinen maailmansota Sleesian kansannousut
Valmistushistoria
Suunniteltu	1915–1917
Valmistajat	Heinrich Ehrhardt
Valmistusvuodet	1915–1919
Valmistettu yhteensä	33 kappaletta
Tekniset tiedot
Paino	7,75 tonnia
Pituus	5 300 mm
Leveys	2 000 mm
Korkeus	2 900 mm
Miehistö	8–9 henkilöä
Kaliiperi	7,92 mm
Panssarointi	6–9 mm
Moottori	8 490 cm³
	80 hv
Toimintasäde	250 km
Huippunopeus	61,3 km/h

---------------------
The E-V/4 Panzerkraftwagen Ehrhardt was one of the first examples of a type of high and flatsided armoured car design that the Germans used almost until the start of the Second World War for internal policing duties. It weighed nearly 9 tons, had a crew of eight or nine, and carried an armament of up to three machine-guns.

The very first German armoured cars were special large car or truck chassis adapted to carry a skyward-looking artillery piece for use against observation balloons. These vehicles were collectively known as Ballon Abwehr Kanonen (BAK), though none were taken into large-scale use.

The Belgians were the first to demonstrate the potential of the armoured car in mobile warfare, with the Minerva Armoured Car. German infantry and cavalry were at times distinctly inconvenienced by the hit-and-run tactics employed by the Belgian armoured cars. Having suffered somewhat at the hands of these vehicles, the German Army decided to produce its own armoured car, but without any practical experience they approached the car manufacturing companies Ehrhardt, Daimler and Büssing, and ordered a prototype armoured car from each.

During 1915, the three companies produced the ordered prototypes. In all three cases, the companies chose to ignore the fact that the Belgian armoured cars were little more than converted touring cars, and developed what they perceived to be more suitable vehicles. As a result, all three prototypes were massive vehicles, the largest of which were the Büssing. This vehicle used a 'double-ended' layout that could at least pose a tactically useful high ground clearance. 

The Ehrhardt and Daimler designs were very similar. Both placed the engine in the front, surrounded by armour, and had a large box-like body at the rear with a turret or cupolas on the top. Both sported a clumsy appearance, and was far too heavy for the effective fulfillment of the operational tasks the German Army demanded of them.

The Daimler and Ehrhardt prototypes were both reliant on the use of double wheels on each side of the rear, and had flanges on the single wheels at the front of the vehicle, in an effort to reduce ground pressure and so enhance the cross-country mobility of the vehicle to a useful degree. All three cars had a crew of eight or nine men, carried an armament of at least three machine guns, and possessed a maximum armour thickness of 9 mm.

Operational history
Along with some improvised conversions, the three prototypes were formed into one unit and sent to first the Baltic and then to the Western Front. Conditions on both fronts were so bad that armoured cars could achieve very little, and the vehicles were eventually deployed on the Russian part of the Eastern Front, where they could at least use their mobility to some effect. It was then that there emerged a need for more vehicles, and so Ehrhardt was contracted to build a further 20 vehicles. 

These vehicles were 1.72 tons lighter than the original Panzerkraftwagen Ehrhardt 1915. Designated the Panzerkampfwagen Ehrhardt 1917, these vehicles were completed with revised frontal armour. The vehicles were sent to the Eastern Front and served there until the end of the fighting there late in 1917. Thereafter they were retained in Germany for internal policing duties. 

They were so successful in this role that an additional 20 vehicles were ordered and produced in 1919. The E-V/4 was in fact considered just what internal policing required, for its height gave it the capacity to tower over crowds and offer police units better control of riots. E-V/4's were in use almost until World War II.

The requirement for armoured cars were so high that by 1918, the Germans were forced to employ numbers of captured armoured cars of Rolls-Royce or other make, and the Ehrhardt vehicles were never around in sufficient numbers. On the Eastern Front the cars were never able to make much of a tactical impression, and so the design is now little known and few operational details have survive