Altmark - Norwegians role. Osa-2

Norjan valtaamisella oli kannattajansa Saksan esikunnissa. 14. joulukuuta 1939 Hitler määräsi salaisesti laadittavaksi ennakoivan suunnitelman Norjan valtaamiseen. 

Studie Nord-suunnitelman 20. tammikuu 1940 annetun luonnoksen mukaan jokainen vähänkin merkittävä satama tultaisiin valtaamaan salama operaatiossa laivaston avulla. Hitler osoitti hieman aikaisempaa suurempaa kiinnostusta ja määräsi uusia voimavaroja suunnittelutyön jatkamiseksi. 

Sitten tapahtui jotain, mikä lisäsi Hitlerin päättäväisyyttä Tapaus Altmark.
                           
Käsikähmän aikana kuolleita saksalaisia kannetaan haudattavaksi Altmarkilta

Saksalainen tankkeri ja tukialus Altmark oli palaamassa Saksaan lastinaan 299 taskutaistelulaiva Graf Speen vangitsemaa brittilaivaston merimiestä. 15. helmikuuta 1940 Altmark kulki Norjan aluevesillä ja joutui kolme kertaa Norjan laivaston torpedoveneiden pysäyttämäksi. Jokaisella kerralla norjalaiset nousivat laivaan ja tutkivat sen, vaikka miehistö vakuutti laivan olevan vain tavallinen kauppalaiva. Ruumaan he eivät katsoneet. Vaikka sinne piilotetut brittivangit pitivät kovaa metelia norjalaiset eivät joko välittäneet tai kuulleet mitään häiritsevää, vaan antoivat Altmarkille luvan jatkaa matkaa.

Brittien meritiedustelukone huomasi Altmarkin myöhemmin samana päivänä. Laivasto lähetti sen perään hävittäjä HMS Cossackin ja Altmark joutui vetäytymään piiloon Jøssingfjordin vuonoon. Seuraavana päivänä Cossack seurasi Altmarkia vuonoon ja pakotti sen ajamaan rantahietikolle. Ryhmä brittejä jalkautui ja otti Altmarkin haltuunsa lyhyen käsikähmän jälkeen. Altmarkia saattaneet norjalaiset tykkiveneet protestoivat, mutta eivät ottaneet osaa kahakkaan. Britit vapauttivat sotavangit ja jättivät Jøssingfjordin taakseen varhain aamulla 18. helmikuuta.

Norjalaiset olivat raivoissaan, mutta eivät halunneet tulla vedetyksi mukaan suursotaan. Ikävä kyllä Norjan toiminta Altmarkin tapauksen aikana vahvisti sekä liittoutuneiden että Saksan epäluuloja norjalaisten neutraaliutta kohtaan.

Kuultuaan Altmarkista Hitler puhkesi silmittömään raivoon. Erich Raederin mukaan tapaus näytti asettaneen Norjan kyvyn säilyttää neutraaliutensa kokonaan uuteen valoon. 19. helmikuuta Hitler määräsi operaatio Weserübungin suunnittelemista vauhditettavaksi. Seuraavana päivänä hän oli jo vakuuttanut itsensä, että britit olivat nousemassa maihin Norjaan hetkellä millä hyvänsä ja antoi määräyksiä joukkojen siirtämisestä. 

Alfred Jodl rauhoitti tilannetta, koska operaatiolla ei ollut edes johtajaa. Wilhelm Keitel ehdotti tehtävään vasta kenraaliksi ylennettyä Nikolaus von Falkenhorstia. Vaikka Hitler tunsi epäluuloa aatelissukuisia upseereja kohtaan, Falkenhorstia pidettiin eräänlaisena pohjoisten sotaolojen asiantuntijana, sillä hän oli ollut Rüdiger von der Goltzin esikuntapäällikkönä saksalaisten sotaretkellä Suomen sisällissodassa 1918. Falkenhorst komennettiin saapuvaksi jo seuraavana päivänä. 

21. helmikuuta Hitler kyseli Falkenhorstilta tämän kokemuksista Suomessa ja antoi hänelle tehtäväksi laatia nopeasti toteutettava suunnitelma Norjan valtaamiseksi. Kenraali Jodlin mukaan pelkäksi työhaastatteluksi aiottu tapaaminen päättyi Hitlerin pitkään monologiin Norjan tärkeydestä Saksalle sekä käytettävissä olevita mahdollisuuksista. Hitler näytti tempautuneen mukaan hankkeeseen. 

Falkenhorst sai kuulla vain osia edellisistä suunnitelmista, koska Hitler antoi uusia ohjeita ja koska hanke tahdottiin pitää salassa. Jopa niin salassa, ettei kenraali saanut edes käyttää sotatoimiston karttoja, vaan hän joutui poikkeamaan kirjakaupassa ostamassa Norja-aiheisen Baedeker-matkaopaskirjasen matkallaan hotellihuoneeseensa suunnittelemaan operaatiota. Hänen tuli ilmoittautua takaisin Führerille kello 17 mennessä mukanaan luonnos siitä, kuinka hän aikoisi käyttää viittä divisioonaa Norjan valtaamiseen.

Falkenhorstin luonnos sisälsi samankaltaisuuksia amiraali Theodor Krancken erityisesikunnan laatiman Studie Nordin kanssa. Myös Krancke oli käyttänyt samaa Baedeker-kirjasta apunaan. Hitler hyväksyi luonnoksen ja nimitti Falkenhorstin johtamaan operaatiota saman päivän iltana. Jodlin mukaan Falkenhorst hyväksyi tehtävän innoissaan, mutta ainakin sodan jälkeen Falkenhorst kielsi olleensa erityisen iloinen toimeksiannosta.

Alkuperäinen suunnitelma oli saada Tanskalta lupa käyttää lentokenttiä vaatimalla niitä diplomaattisin keinoin. 1. maaliskuuta 1940 Hitler kuitenkin lisäsi muutoksen, että myös Tanska tultaisiin valtaamaan.

Kriegsmarinen tammikuussa laatiman suunnitelman mukaan avainseikkoja olivat yllätyksellisyys ja nopeus. Yllätys olisi tärkeä, sillä se vähentäisi riskiä Norjan vastarinnan tehostumiseksi ja brittien väliintulon mahdollisuutta. Nopeus saavutettaisiin käyttämällä nopeita sota-aluksia joukkojen kuljetukseen hitaiden joukkojenkuljetusalusten sijasta. 

Näin kaikki kohteet voitaisiin tavoittaa samanaikaisesti ja pienemmällä paljastumisen riskillä. Uusi suunnitelma vaati myös erikoisjoukkoja, kuten vuoristo-, laskuvarjojääkäri- ja motorisoitujen joukkojen käyttöä.

Kohteina olivat seuraavat: Oslo ja lähi asutuskeskukset, Bergen, Narvik, Tromssa, 
Trondheim, Stavanger.

Suunnitelmassa toivottiin Tanskan ja Norjan kuninkaiden nopeaa kaappaamista, joka vauhdittaisi antautumista.
Lopullinen suunnitelma sai koodinimekseen operaatio Weserübung (Harjoitus Weserillä) 27. tammikuuta 1940. 

Osallistuvat maavoimat alistettiin XXI armeijaryhmälle, johon kuului 3. vuoristo divisioona ja viisi jalkaväki divisioonaa, joilta puuttui taistelu kokemusta. Kolme laskuvarjokomppaniaa tulisi valtaamaan lentokentät. Päätös liittää mukaan 2. vuoristo divisioona tehtiin myöhemmin. Koko operaatioon tulisi osallistumaan myös noin tuhat lentokonetta.

Varhain huhtikuun 9. päivän aamuna vuonna 1940 koitti Wesertag (”Weser-päivä”). Saksa valloitti Tanskan ja hyökkäsi Norjaan. Saksalaiset ilmoittivat maiden hallituksille, että Wehrmacht on saapunut ”suojelemaan maiden neutraaliutta ranskalais-brittiläistä aggressiota vastaan.”


Invaasio-laivaston nimellinen saapumisaika, Weserzeit (”Weser-tunti”) oli 05:15 Keski-Euroopan aikaa.

----------------------------------------

Ship Altmark in early 1940 Jøssingfjord, Norway
Career
Name:	Altmark
Namesake:	Altmark
Builder:	Howaldtswerke, Kiel
Laid down:	15 June 1936
Launched:	13 November 1937
Commissioned:	14 August 1939
Renamed:	Uckermark, 6 August 1940
Fate:	Destroyed by accidental explosion, 30 November 1942
General characteristics
Displacement:	20,858 t (20,529 long tons) full load
Length:	178.25 m (584 ft 10 in) o/a 174.65 m (573 ft 0 in) w/l
Beam:	22 m (72 ft 2 in)
Draught:	9.3 m (30 ft 6 in)
Propulsion:	4 × MAN 9-cylinder diesel engines, 22,000 shp (16,405 kW), 2 shafts
Speed:	21.1 knots (39.1 km/h; 24.3 mph)
Range:	12,500 nmi (23,200 km) at 15 kn (28 km/h; 17 mph)
Complement:	94–208
Armament:	3 × 15 cm (5.9 in) L/48 C36 guns 2 × 3.7 cm (1.5 in) Flak 4 × 2 cm (0.79 in) Flak 8 × machine guns

Altmark was a German oil tanker and supply vessel, one of five of a class built between 1937 and 1939. She is best known for her support of the German commerce raider, the "pocket battleship" Admiral Graf Spee and her subsequent involvement in the "Altmark Incident".

Altmark (Captain Heinrich Dau) was assigned to support Admiral Graf Spee during her raid in the South Atlantic between September and December 1939. Seamen rescued from the ships sunk by Admiral Graf Spee were transferred to Altmark. After Admiral Graf Spee was scuttled by her crew in the Río de la Plata in December 1939, Altmark attempted to return to Germany, steaming around the north of Great Britain and then within the Norwegian littoral. 

On 14 February 1940 Altmark, proceeding south within Norwegian territorial waters, was discovered by three British Lockheed Hudson Mk.II's, from RAF Thornaby and pursued by several British destroyers led by HMS Cossack. Late on 16 February 1940 in Jøssingfjord she was fired upon while the Norwegian Navy stood by and took no action save for raising a protest flag. 

The German tanker then received a boarding party from HMS Cossack. During an attempted escape across the ice, seven of the Altmark crew were shot down. During the skirmish Altmark was run onto the rocks. It had been the British intention to tow the ship back to a Scottish port, but the damage to the tanker's stern frustrated this idea.

An attack by one belligerent upon its enemy in neutral waters is a breach of neutrality, in this case a breach of Norwegian neutrality by Britain. Because Hitler feared Norway would be insufficiently resolute to protect the German iron-ore traffic that passed legitimately along the Norwegian littoral, at Raeder's urging he decided on the invasion of Norway and Denmark in March 1940.

The British justification for the attack on the Altmark was set out in a Note to the Norwegian Government from Foreign Secretary Lord Halifax dated 10 March 1940. The problem the British Government faced was the wording of The Hague Convention XIII of 1907 to which it was a signatory. Article 10 provides that: "The neutrality of a Power is not affected by the mere passage through its territorial waters of warships or prizes belonging to belligerents."

This meant that the Altmark was within its rights to sail through Norwegian waters with prisoners aboard providing that it did not come to a protracted stop longer than 24 hours. In the diplomatic letter, the British Government confirmed that it was not contrary to the law of neutrality to sail a prison ship through neutral waters, and Britain often did this herself. In fact the British complaint had nothing to do with the prisoners. Altmark was a Fleet tanker assimilated to a warship and was proceeding to Germany from the Atlantic by the north-about route. 

Instead of sailing down the North Sea as he would do in peacetime, the master of the Altmark had elected to sail the entire leg of the voyage southwards within Norwegian territorial waters in order to attract immunity from attack there under international law. There was no other reason for him to want to voyage through waters so dangerous to navigation. This must be an abuse of international law, and since the Norwegians had declined to stop the voyage the Royal Navy had done so on orders from the British Admiralty.

The question remains unresolved to this day as to whether, as the Hague Conventions stood in 1940, a warship could legitimately seek immunity from attack in neutral waters by widely varying its course to reach them.