Tanska 1940 Denmark

Tanskan miehitys on Tanskan historian ajanjakso toisessa maailmansodassa, joka alkoi Saksan vallatessa maan 9. huhtikuuta 1940 ja päättyi Saksan antautumiseen 5. toukokuuta 1945. Miehitys kesti siis yli viisi vuotta. 

Muista Saksan valtaamista alueista poiketen pääosa Tanskan hallinnosta jatkoi toimintaansa kuten ennen valtausta aina vuoteen 1943. Tanskan hallitus ja kuningas eivät poistuneet sodan aikana maasta, vaan tanskalainen hallinto jatkoi pääosin toimintaansa lakkauttamiseensa saakka 1943.

Tanskan valtaus
Saksa valtasi Tanskan osana operaatio Weserübungia. Saksalaiset aloittivat hyökkäyksensa 9. huhtikuuta 1940 kello viisitoista yli neljä aamulla ja taistelut päättyivät maan antautumiseen ja joukkojen kotiuttamiskeskusteluihin kello 10.00.

Islannin maihinnousu:
Tanskan valtauksen jälkeen brittijoukot nousivat maihin Färsaarilla estääkseen saksalaisia hyödyntämästä saaria. Islanti, jonka päämiehenä oli Tanskan hallitsija, joutui samoin brittijoukkojen miehittämäksi. Myöhemmin Islannin hallinta siirrettiin Yhdysvalloille, joka siirron aikana oli vielä puolueeton. Islanti sai täyden itsenäisyyden jo ennen Tanskan miehityksen päättymistä 1944.

Yhdysvallat lupautui Tanskan valtauksen aikana puolustamaan Grönlantia mahdollisen miehityksen varalta. 
Sopimus sisälsi mahdollisuuden rakentaa tukikohdan saarelle.

Tanskalaisten mielipiteet jakautuivat suhtautumisessa Saksaan ja saksalaisiin. Pieni osa oli avoimen natsimielisiä ja toiset etsivät taloudellista etua käymällä miehittäjien kanssa kauppaa ja osan muodostaessa vastarintaryhmiä pääosan jatkaessa kuitenkin elämäänsä kuten ennen miehitystä. Tanskan hallituksen yhteistyöhalukkuuden seurauksena Saksan hallinto ilmoitti kunnioittavansa Tanskan itsemääräämisoikeutta ja alueellista hallintoa sekä puolueettomuuta.

Hallituksen kokoonpano pysyi lähes muuttumattomana ja parlamentti jatkoi toimintaansa lähes samoin kuin ennen miehitystä. Tanskan valtionhallinto jatkoi sisäpoliittisesti kuten aiemmin. 

Poliisi ja oikeuslaitos säilyivät tanskalaisten valvonnassa ja monista muista maista poiketen kuningas Kristian X pysyi maassa ja sen valtionpäämiehenä.

Tanskan valtaus oli Saksan asevoimien sotilasoperaatio (saks. Unternehmen Weserübung-Süd), joka sai alkunsa 9. huhtikuuta 1940 Saksan joukkojen ylittäessä Tanskan rajat maalla, merellä ja ilmassa. 

Tanska ei ollut strategisesti merkittävä, mutta se toimi tukialueena Norjan valtaamiseksi suunniteltua operaatiota (saks. Unternehmen Weserübung). Kyseessä oli yksi sotilashistorian lyhyimmistä operaatioista. Tanskan asevoimien vastarinta kesti vain muutaman tunnin.

Saksan sodanjohdon hyökkäyssuunnitelma Tanskaan (Weserübung Süd) sisältyi suurempaan kokonaisuuteen operaatio Weserübung, joka sisälsi myös samanaikaisen Norjan valtaamisen. Hyökkäysten tarkoituksena oli Ruotsin rautamalmin toimitusten jatkuvuus ja takaaminen Narvikin satamasta. 

Norjan miehittämiseksi Saksan ilmavoimien ilmaherruutta pidettiin tärkeänä, ja ilmaherruuden saavuttamiseksi Aalborgin lentokenttä piti saada ilmavoimien käyttöön. 

Samalla Saksan ilmapuolustuksen pohjoisrajaa saatiin siirrettyä pohjoisemmaksi. Lisäksi Norjan vuonot takaisivat Saksan laivaston sukellusveneille runsaasti suojaisia tukikohtia ja Skagerrakin hallinta mahdollistaisi kotimaan satamien käytön.

Ryhmä XXI julkaisi 20. maaliskuuta operaatiokäsky numero 1:n Tanskan miehittämistä varten, ja tämän jälkeen Weserübung Süd -suunnitelma muokattiin operaatiokäskyksi. Saksan XXXI armeijakunta täydensi käskyä 21. maaliskuuta ennen kuin se jaettiin joukoille. Armeijakuntaan kuuluivat 170. divisioona, jonka rykmenteistä yksi oli varustettu kuorma-autoilla, 198. divisioona, 11. motorisoitu prikaati, kolme motorisoitua konekivääripataljoonaa, kaksi raskasta kenttätykistöpatteria, kaksi panssarivaunukomppaniaa ja kolme panssarijunaa. Ilmavoimat liittivät osastoon laskuvarjokomppanian, moottoripyöräkomppanian ja kaksi ilmatorjuntakonekivääripataljoonaa.

Vuonna 1937 Tanskan hallitus aloitti asevoimien modernisoinnin Saksan aiheuttaman uhan kasvaessa. Modernisoinnin yhteydessä perustettiin pääesikunta, kaksi divisioonaa ja aloitettiin Bornholmin varustaminen. Samoin ilma-ase järjestettiin uudelleen sekä luotiin ilmatorjunta-, pioneeri- ja kuljetusyksiköt. Divisiooniin kuuluneet joukot olivat todellisuudessa pieniä hallinnollisia yksiköitä, joiden tehtävänä oli kouluttaa vuosittain palveluksessa olevat 6 600 asevelvollista. Maavoimien tukena oli neljän laivueen muodostamat lentojoukot. 

Kaksi laivueista oli varustettu Gloster Gauntlet- ja Fokker D.XXI -hävittäjillä ja loput kaksi Fokker C.V -tiedustelukoneilla.

Tanskan laivasto oli sijoitettu Kööpenhaminaan, ja siihen kuului 1 500 miestä ja 58 alusta. Aluksista pääosa oli vanhentuneita, ja niistä merkittävimmät olivat kaksi rannikkopanssarilaivaa. Uusimmat alukset olivat 1930-luvun alussa valmistuneet kolme torpedovenettä ja neljä sukellusvenettä. Laivaston ilmavoimiin kuului kaksi laivuetta: Kööpenhaminaan sijoitettu Heinkel He 8 -kellukekonein ja Avnøhön sijoitettu Hawker Nimrod Mk II -hävittäjin varustettu laivue.

Tanskan hallitus oli saanut tiedon Saksan sotavalmisteluista. Se ei kuitenkaan halunnut liikekannallepanolla provosoida Saksaa, eikä maa siten ryhtynyt valmistelemaan puolustusta mahdollista hyökkäystä vastaan.

9. huhtikuuta kello neljä aamulla Saksan suurlähettiläs Cecil von Renthe-Fink soitti Tanskan ulkoministeri Peter Rochegune Munchille ja vaati saada tavata hänet välittömästi. He tapasivat 20 minuuttia myöhemmin, jolloin Renthe-Fink kertoi saksalaisten ylittäneen rajan ja olevan Tanskan maaperällä auttaakseen Tanskaa mahdollisesti tulevaa Ranskan tai Ison-Britannian hyökkäystä vastaan. Hän vaati Tanskaa pidättäytymään kaikesta vastarinnasta tai muuten Saksan ilmavoimat ryhtyisivät pommittamaan Kööpenhaminaa.

Jyllanti: Saksan XXXI armeijakuntaan kuuluneet 11. moottoroitu prikaati ja 170. divisioona leiriytyivät yöksi 8. huhtikuuta Schleswigin ja Flensburgin välisen tien varteen. Saman armeijakunnan 198. divisioona osia siirrettiin Warnemündeen, Travemündeen ja Kieliin laivoihin kuormattavaksi 8. huhtikuuta vastaisena yönä.

Saksan maavoimien sotilaat ylittivät 9. huhtikuuta kello 04.15 Tanskan rajan Sædissa, Rensissä, Padborgissa ja Krusåssa. Rajan ylitys tapahtui nopeasti saksalaisten kohdatessa vain hajanaista vastarintaa, jonka panssarivaunut murskasivat. Saksan merivoimat laskivat saman aikaisesti Vähän-Beltin rannalla sotilaita maihin.

Itäinen osasto: Ensimmäinen yhteenotto Tanskan ja Saksan joukkojen välillä tapahtui Lundtoftbjergissä, jossa kahdella 20 millimetrin panssarintorjuntatykillä ja konekiväärillä varustettu Tanskan armeijan joukkue oli sulkenut tien. Lyhyen kahakan jälkeen tanskalaiset vetäytyivät. Saksalaiset menettivät kaksi panssaroitua ajoneuvoa ja kolme moottoripyörää ja tanskalaiset yhden miehen kaatuneena ja toisen haavoittuneena.

Muutamaa kilometriä idempänä toinen saksalaisosasto saavutti Hokkerupin, jossa se kohtasi 34 tanskalaissotilaan valvoman tiesulun. Saksalaiset menettivät kolme panssaroitua ajoneuvoa, mikä pakotti saksalaiset vetäytymään. Saksalaiset vastasivat tuleen 37 millimetrin panssarintorjuntatykillä, joka avasi tulen 300 metrin päästä tiesulusta. Tykki ehti kuitenkin ampua vain yhden laukauksen ennen tuhoutumista. Saksalaiset saivat lopulta piiritettyä ja vangittua tanskalaisosaston, josta kaksi miestä oli saanut surmansa.

Seitsemän kilometriä Lundtoftbjergin pohjoispuolella Bjergskovissa saksalaiset törmäsivät uuteen tiesulkuun, jonka suojana oli kaksi 20 millimetrin tykkiä. Saksalaiset panssarivaunut työnsivät sulun sivuun avaten tulen. Toinen tanskalaisten tykeistä vastasi tuleen, kunnes panssarivaunu ajoi tykin yli. Tykkimies sai surmansa juostessaan pakoon lentokoneen rynnäköidessä tielle. Toinen tanskalaisten tykeistä meni epäkuntoon. Tanskalaisosasto pyrki pakenemaan moottoripyörillä, mutta joutuivat saksalaisten piirittämiksi ja sotavangeiksi.

Keskimmäinen osasto: Kymmenen kilometriä maiden väliseltä rajalta pohjoiseen tärkeällä risteysalueella Bredevadissa kohtasivat tanskalaiset ja saksalaiset joukot. Neljä saksalaista panssaroitua ajoneuvoa lähestyi kylää ja tanskalaiset, jotka olivat juuri saapuneet alueelle, suojautuivat puutarhoihin avaten tulen. Puolitoista joukkuetta tanskalaisia varusteinaan 20 millimetrin tykki ja konekivääri ampuivat ensin varoituslaukauksia, jotka eivät aiheuttaneet haluttua tulosta. Tanskalaiset avasivat tulen kohti hyökkääjiä ja tuhosivat etummaisen panssariauton, jonka kuljettaja sai surmansa. Lyhyen kahakan aikana tanskalaiset tuhosivat vielä kolme panssariautoa ja neljä hyökkääjistä, mutta lopulta saksalaiset piirittivät ja vangitsivat osaston.

Tanskalaisen Søgaardin varuskunnan joukkoja valmistautui siirtymään Vejlen pohjoispuolelle, missä pääosa Jutlandin divisioonasta valmistautui taisteluun maahantunkeutujia vastaan. Matkalla kärkiosasto joutui yhteenottoon Aabenraahan edenneen saksalaisen osaston kanssa. Vaurioitettuaan panssarivaunua kärkiosasto perääntyi Hadersleviin, jossa oli Jutlandin divisioonan 225 miehen varuskunta. Tanskalaiset keskittivät puolustuksensa varuskuntaan ja sinne johtaneelle tielle. Viiden tanskalaisen miehittämä 37 millimetrin tykki ampui lähestyviä panssarivaunuja, jotka vastasivat tuleen. Tykki tuhosi kaksi vaunua, mutta kaksi tykillä olleista sai surmansa ja loput haavoittuivat. Saman aikaisesti avasi tulen tiesulkua varmistaneet kaksi 20 millimetrin tykkiä.

Saksalaisten avattua tulen yksi tanskalainen sai surmansa, mutta saksalaisten eteneminen pysähtyi. Kymmenen minuuttia myöhemmin varuskunta sai Kööpenhaminasta määräyksen antautua. Tiesululla olleet tanskalaiset päästivät sen jälkeen saksalaiset Hadersleviin, jonka varuskunta ei ollut saanut tietoa antautumisesta. Tulen avauksessa sai surmansa saksalainen moottoripyörälähetti ja kaksi panssarivaunua vaurioitui. Saksalaisten hyökkäyksessä kuoli kaksi tanskalaista ja kolme siviiliä kuoli jouduttuaan ristituleen. Varuskunta antautui saatuaan tiedon antautumisesta.

Läntinen osasto: Länsi-Jyllannin ensimmäinen kahakka tapahtui Tønderin varuskunnan tuhotessa Abildissa 20 millimetrin tykeillään kaksi Saksan 11. motorisoidun rykmentin panssaroitua ajoneuvoa. Saksalaiset pakottivat puolustajan vetäytymään. Saksalaisten eteneminen pysäytettiin Sølstedissa, jossa tanskalaiset tuhosivat yhden panssaroidun ajoneuvon ja vaurioittivat toista. Tanskalaiset vetäytyivät Bredebrohon kolmen Saksan ilmavoimien Henschel Hs 126:n rynnäköityä tanskalaisten asemia vastaan. Varuskunnan loppuosan saavuttua alueelle tanskalaiset saivat tiedon antautumisesta ja laskivat aseensa.

Saksalaisten laskuvarjojääkäreiden valtaama Masnedøn rannikkolinnake
Maailman ensimmäinen sotatoimien osana tehty maahanlasku toteutettiin, kun 96 1. laskuvarjorykmentin 4. komppanian laskuvarjojääkäriä hyppäsi yhdeksästä KGzbV 1:n 4. lentueen Junkers Ju 52 -kuljetuskoneesta varmistamaan Falsterin ja Masnedøn välisen Storstrømin sillan. Saksalaiset kohtasivat Masnedøn rannikkolinnakkeella ainoastaan kaksi siviiliä ja yhden upseerin. Hyökkäys avasi tien 198. jalkaväkidivisioonan 305. jalkaväkirykmentin III pataljoonalle, jonka tehtävänä oli edetä Kööpenhaminaan.

Laskuvarjorykmentti 1:n 4. komppanian joukkue valtasi kaksi Aalborgin lentokenttää kello 07.00. Sen jälkeen 53 Kuljetuslentorykmentin I lennoston Junkers Ju 52/3m -kuljetuskonetta toimitti Jalkaväkirykmentti 159:n III pataljoonan kenttien suojaksi. Tuntia myöhemmin kentiltä toimitettiin taisteluiden tueksi joukkoja ja materiaalia Fornebuhun Norjaan.

                                                       Tanskan sotilaita

Maihinnousuryhmä 7:n alukset kuormattiin Kielissä, missä Schleswig-Holsteiniin sekä kahteen kauppalaivaan nousivat 198. divisioonan esikunta ja yksi vahvennettu jalkaväkipataljoona, joiden tehtävänä oli nousta maihin Korsöriin. Lisäksi torpedoveneeseen ja kahteen miinanraivaajaan nousi toinen pataljoona kuljetettavaksi Nyborgiin. Matkalla Schleswig-Holstein ajoi karille, ja alus jäi jälkeen. Maihinnousut tapahtuivat ilman vastarintaa ja sillanpäät saatiin nopeasti varmistettua. Korsöriin kuljetettiin päivän kuluessa vahvennettu jalkaväkirykmentti. Joukot marssivat halki Sjællandin kohti Kööpenhaminaa.

Maihinnousuryhmä 8:n kuljetti apumiinalaiva Hansestadt Danzig saattajanaan jäänmurtaja SS Stettin ja kaksi vartiovenettä, ja siihen kuului jalkaväkipataljoona, ja sen tehtävä oli lähinnä poliittinen. Ryhmä nousi maihin kello 04.50 Kööpenhaminan satamassa. Yllätetty Tanskan armeija ei ehtinyt paikalle, ennen kuin saksalaiset olivat jo matkalla Amalienborgin linnaan. Kuninkaanlinnan luona paikalle saapuneet tanskalaiset sotilaat pysäyttivät saksalaisten etenemisen.

Maihinnousuryhmä 9, johon kuului yksi kauppalaiva ja joukko pienempiä aluksia, laski kello 06.30 Fynin länsirannikolle Middelfahrtiin jalkaväkipataljoonan, jonka tehtävänä oli estää Vähän-Beltin yli menevän sillan tuhoaminen. Maihinnousuryhmä 10 poikkesi Esbjergissä kello 11.00. Ryhmä koostui miinanraivaajista ja seuraavana aamuna maihinnousuryhmä 11 nousi maihin Tyborössä.

Kööpenhaminan yllä kaartelevat saksalaiset pommikoneet saivat Tanskan hallituksen päättämään, että oli järkevintä lopettaa vastarinta ja antautua. Kello 10.00 alkoivat neuvottelut Tanskan asevoimien kotiuttamisesta. 

Taisteluissa ehti kuolla 16 tanskalaissotilasta ja 203 saksalaista.
--------
During much of World War II, Denmark was occupied by Nazi Germany. The occupation began with Operation Weserübung on April 9, 1940, and lasted until German forces withdrew at the end of World War II following their surrender to the Allies on 5 May 1945. Contrary to the situation in other countries under German occupation, most Danish institutions continued to function relatively normally until 1943. Both the Danish government and king remained in the country in an uneasy relationship between a democratic and a totalitarian system until German authorities dissolved the government following a wave of acts of sabotage and labour strikes.

Just over 3,000 Danes died as a direct result of the occupation. (A further 4,000 Danish volunteers died fighting in the German army on the Eastern Front while 1,072 merchant sailors died in Allied service). Overall this represents a very low mortality rate (approximately 0.08% of population) when compared to other occupied countries and most belligerent countries. (See: World War II casualties).

An effective resistance movement developed by the end of the war, and most Danish Jews were rescued in 1943 when German authorities ordered their internment as part of the Holocaust.

In 2003, in a speech for the 60th anniversary of the end of the 1940–43 collaborationist government, Prime Minister Anders Fogh Rasmussen said that Denmark's cooperation with Nazis was "morally unjustifiable", which was the first public condemnation of the World War II era Danish leadership by a Danish leader

The occupation of Denmark was initially not an important objective for the German government. The decision to occupy its small northern neighbor was taken to facilitate a planned invasion of the strategically more important Norway, and as a precaution against the expected British response. German military planners believed that a base in the northern part of Jutland, specifically the airfield of Aalborg, would be essential to operations in Norway, and they began planning the occupation of parts of Denmark. However, as late as February 1940 no firm decision to occupy Denmark had been made. The issue was finally settled when Adolf Hitler personally crossed out the words die Nordspitze Jütlands (the Northern tip of Jutland) and replaced them with Dä, a German abbreviation for Denmark.

Although the Danish territory of South Jutland was home to a significant German minority, and the province had been regained from Germany as a result of a plebiscite resulting from the Versailles Treaty, Germany was in no apparent hurry to reclaim it. In a much more vague and longer-term way, some Nazis hoped to incorporate Denmark into a greater "Nordic Union" at some stage, but these plans never materialized. Officially Germany claimed to be protecting Denmark from a British invasion.

At 4:15 on the morning of 9 April 1940, German forces crossed the border into neutral Denmark, in direct violation of a German–Danish treaty of non-aggression signed the previous year. In a coordinated operation, German ships began disembarking troops at the docks in Copenhagen. Although outnumbered and poorly equipped, soldiers in several parts of the country offered resistance; most notably the Royal Guard in Copenhagen and units in South Jutland. At the same time as the border crossing, German planes dropped the notorious OPROP! leaflets over Copenhagen calling for Danes to accept the German occupation peacefully, and claiming that Germany had occupied Denmark in order to protect it against Great Britain and France. Colonel Lunding from the Danish army's intelligence office later confirmed that Danish intelligence knew the attack would be coming on either 8 or 9 April and had warned the government accordingly. The Danish ambassador to Germany, Herluf Zahle, issued a similar warning which was also ignored.

A group of Danish soldiers on the morning of the German invasion, 9 April 1940. Two of these men were killed later that day.
As a result of the rapid turn of events, the Danish government did not have enough time to officially declare war on Germany. Denmark was in an untenable position in any event, however. Its territory and population were too small to hold out against Germany for any sustained period. Its flat land would have resulted in it being easily overrun by German panzers; Jutland, for instance, was immediately adjacent to Schleswig-Holstein to the south and was thus wide open to a panzer attack from there. Unlike Norway, Denmark had no mountain ranges from which a drawn-out resistance could be mounted.

Sixteen Danish soldiers died in the invasion, but after two hours the Danish government surrendered, believing that resistance was useless and hoping to work out an advantageous agreement with Germany. The flat territory of Jutland was a perfect area for the German army to operate in, and the surprise attack on Copenhagen had made any attempt to defend Zealand impossible. The Germans had also been quick to establish control over the bridge across the Little Belt, thus gaining access to the island of Funen. 

Believing that further resistance would only result in the futile loss of still more Danish lives, the Danish cabinet ultimately decided to bow to the German pressure "under protest". The German forces were technologically sophisticated and numerous; the Danish forces comparatively tiny and used obsolete equipment; partially a result of a pre-war policy of trying to avoid antagonizing Germany by supplying the army with modern equipment. Even stiff resistance from the Danes would not have lasted long. Questions have been raised around the apparent fact that the German forces did not seem to expect any resistance, invading with unarmored ships and vehicles.

Faroe Islands: British occupation of the Faroe Islands
After the occupation of Denmark, British forces made a pre-emptive invasion of the Faroe Islands – then still a Danish amt (county) – to prevent their occupation by German troops.

Iceland: 
From 1918 until 1944 Iceland was self-governing, but the Danish King was Head of State of both Denmark and Iceland. As with the Faroe Islands, the United Kingdom occupied Iceland (to pre-empt a German occupation) but later turned it over to the United States, before that country entered the war in 1941. Iceland became a fully independent republic in 1944 and has remained so thereafter.

Greenland
See also: History of Greenland § Strategic importance and Greenland in World War II
Regarding Greenland, on 9 April 1941, the Danish envoy (ambassador) to the United States, Henrik Kauffmann, signed a treaty with the U.S., authorising it to defend Greenland and construct military stations there. Kauffmann was supported in this decision by the Danish diplomats in the United States and the local authorities in Greenland. Signing this treaty "in the name of the King" was a clear violation of his diplomatic powers, but Kauffmann argued that he would not receive orders from an occupied Copenhagen.
-----------
On 29 June 1941, days after the invasion of the USSR, Free Corps Denmark (Frikorps Danmark in Danish) was founded as a corps of Danish volunteers to fight against the Soviet Union. Free Corps Denmark was set up at the initiative of the SS and DNSAP who approached Lieutenant-Colonel C.P. Kryssing of the Danish army shortly after the invasion of the USSR had begun. The Nazi paper Fædrelandet proclaimed the creation of the corps on 29 June 1941.

According to Danish law, it was not illegal to join a foreign army, but active recruiting on Danish soil was illegal. The SS disregarded this law and began recruiting efforts – predominantly recruiting Danish Nazis and members of the German-speaking minority. The Danish government discovered this and decided to concentrate on persuading the Germans not to recruit underage boys. General Prior wanted to sack Kryssing and his designated second-in-command but decided to consult the cabinet. It agreed that Kryssing should be sacked in its meeting on 2 July 1941, but this decision was later withdrawn when Erik Scavenius—who had not attended the original meeting—returned from negotiations and announced that he had reached an agreement with Renthe-Fink that soldiers wishing to join this corps could be given leave until further notice. 

The government issued an announcement stating that "Lieut.Colonel C.P. Kryssing, Chief of the 5th Artillery reg., Holbæk, has with the consent of the Royal Danish Government assumed command over 'Free Corps Denmark'". 

The Danish text only explicitly said that the government recognized that Kryssing had been given a new command, it did not sanction the creation of the corps, which had already happened without its creators asking the government's consent. In July 1941 Heinrich Himmler complained that Denmark was unofficially trying to stop recruitment, since the word ran in the army that anyone joining would be committing treason. The government later instructed the army and navy not to obstruct applications from soldiers wishing to leave active duty and join the corps.

A 1998 study showed that the average recruit to Free Corps Denmark was a Nazi, a member of the German minority in Denmark, or both, and that recruitment was very broad socially. Historian Bo Lidegaard notes: "The relationship between the population and the corps was freezing cold, and legionnaires on leave time and again came into fights, with civilians meeting the corps' volunteers with massive contempt." Lidegaard gives the following figures for 1941: 6,000 Danish citizens had signed up to German army duty; 1,500 of these belonged to the German minority in Denmark.
----
On 24 July 1945, the British occupation force, contrary to Danish expectations, decided that the refugees must stay in Denmark until the situation in Germany had stabilised. The first refugees were returned to Germany in November 1946 and the last ones in February 1949. 

Only very few stayed in Denmark for good.