Mainila / Shelling of Mainila / November 26, 1939

Mainilan laukaukset oli Mainilan kylässä tapahtunut välikohtaus, joka johti Suomen ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen yksipuoliseen purkamiseen. Neljä päivää myöhemmin alkoi Suomen ja Neuvostoliiton välinen talvisota Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen.

Neuvostoliiton mukaan 26. marraskuuta 1939 sen alueella sijaitsevassa Mainilan rajakylässä Valkeasaaressa oli kuollut neljä harjoituksissa ollutta rajajoukkojen sotilasta Suomen puolelta tulleeseen tykki- ja heitintuleen.

Todellisuudessa kyseessä oli, kuten venäläisetkin ovat myöhemmin myöntäneet, Neuvostoliiton itse lavastama tykistöisku Mainilan kylään, jonka tarkoituksena oli saada Suomi näyttämään hyökkääjältä talvisodassa. 

Mainila ei ollut Suomen tykistön kantaman sisällä, koska tykit oli Mannerheimin nimenomaisesta käskystä vedetty kauaksi rajalta, sillä Neuvostoliiton odotettiin tavoilleen uskollisena järjestävän jonkin tapahtuneen kaltaisen provokaation. 

Suomi tarjoutui selvittämään tapausta yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa. Neuvostoliitto kuitenkin sanoi irti voimassa olleen hyökkäämättömyys sopimuksen.

----
Neuvostoliiton ensimmäinen nootti
Neuvostoliiton ulko­ministeri Molotov lähetti 26. marraskuuta 1939 Suomen Moskovan-lähettiläs Yrjö-Koskiselle nootin, jonka mukaan Suomen puolelta olisi sanottuna päivänä klo 15.45 ammuttu seitsemän tykistön laukausta Neuvosto­liiton puolelle. 

Nootin mukaan ne olivat surmanneet kolme sotamiestä ja yhden aliupseerin sekä haavoittaneet seitsemää sotamiestä ja kahta päällystön jäsentä. 
Nootissa sanottiin edelleen:

»Suomen alueelta tapahtuneen provosoivan ja neuvosto­joukkoihin kohdistuneen tykistö­ammunnan johdosta neuvosto­hallitus on pakotettu toteamaan, että suomalaisten joukkojen keskittäminen Leningradin läheisyyteen ei ainoastaan muodosta uhkaa Lenin­gradille, vaan itse asiassa on Neuvosto­liittoa vastaan viha­mielinen teko, joka jo on johtanut hyökkäykseen neuvostojoukkoja vastaan ja aiheuttanut uhreja.»

»Neuvosto­hallituksen tarkoituksena ei ole paisuttaa tätä, päällystön mahdollisesti huonosti johtamien Suomen armeijan joukko-osastojen suorittamaa inhottavaa hyökkäys­toimen­pidettä, mutta se haluaisi, ettei tällaisia inhottavia tekoja vastedes tapahtuisi. Tämän johdosta neuvosto­hallitus esittäen jyrkän vasta­lauseen tapahtumien johdosta, ehdottaa, että Suomen hallitus viipymättä siirtää joukkonsa Karjalan kannaksella kauemmaksi rajalta, 20–26 km:n päähän ja täten estää uudistuvien provokaatioiden mahdollisuudet.»

Suomen hallituksen vastaus
Neuvostoliiton nootin vuoksi Suomen hallitus pani välittömästi toimeen tutkimuksen asiasta. Siinä todettiin, että Suomen puolelta oli kyllä kuultu tykin­laukauksia, mutta niitä ei ollut voitu ampua Suomen puolelta. Seuraavana päivänä Yrjö-Koskinen välitti Molotoville Suomen hallituksen vastaus­nootin, jossa tapahtumissa todettiin:

»Suomen puolelta on voitu nähdä räjähdys­paikka, Mainilan kyläa­ukea, joka sijaitsee vain noin 800 m rajasta aukean pellon takana. Äänien perusteella, jotka ovat aiheutuneet kuulluista seitsemästä laukauksesta, on voitu todeta, että ase tai aseet, joilla ammunta on suoritettu, ovat sijainneet noin 1 ½ – 2 km kaakkoon räjähdys­paikasta. Havainnot laukauksista oli merkitty asianomaisen rajavartioston päivä­kirjaan heti tapahtuman sattuessa.»

Nootissa todettiin edelleen, että Suomessa ei tykistöä ollut sijoitettu niin lähelle rajaa, että niillä olisi edes voitu ampua Neuvosto­liiton puolelle. Kuitenkin Suomen hallitus oli valmis neuvottelemaan siitä, että molemmin puolin joukot siirrettäisiin tietyn matkan päähän rajasta. Nootissa ehdotettiin myös, että molempien maiden raja-asiamiehet yhdessä selvittäisivät tapauksen sen mukaan kuin asiasta oli sovittu vuonna 1928 tehdyssä, raja-asiamiehiä koskevassa sopimuksessa.

-----
Neuvostoliiton vastaus nootti
Molotov jätti 28. marraskuuta Yrjö-Koskiselle uuden nootin, jossa Suomen hallituksen vastaus­nootin katsottiin kuvastavan ”Suomen hallituksen syvää viha­mielisyyttä Neuvosto­liittoa kohtaan” ja johtavan ”molempien maiden välisten suhteiden äärimmäiseen kärjistymiseen”. Nootissa sanottiin edelleen:

»Sitä tosiseikkaa, että Suomen hallitus kieltää suomalaisten joukkojen ampuneen neuvosto­joukkoja tykistö­tulella, josta aiheutui uhreja, ei voida selittää muuksi kuin yleisen mielipiteen harhaanjohtamiseksi ja ammunnan uhrien ivaamiseksi. Ainoastaan vastuun­tunnon puute ja halveksiva suhtautuminen yleiseen mieli­piteeseen ovat voineet sanella tämän yrityksen selittää tämä inhottava tapaus neuvosto­joukkojen tykistö­ammunta­harjoitukseksi aivan raja­linjalla suomalaisten joukkojen näkyvissä.»

»Suomen hallituksen kieltäytyminen poistamasta joukkojaan, jotka ovat suorittaneet viha­mielisen neuvosto­joukkoihin kohdistuvan ammunnan, sekä hallituksen vaatimus suomalaisten ja neuvosto­joukkojen saman­aikaisesta siirtämisestä, joka edellytetään tasa­vertaisuuden peri­aatteesta johtuvaksi, paljastaa Suomen hallituksen viha­mielisen halun pitää Lenin­gradia uhan alaisena. Itse asiassa tässä ei ole kysymys suomalaisten ja neuvostoliittolaisten joukkojen asemien saman­kaltaisuudesta. 

Neuvosto­venäläiset joukot eivät uhkaa Suomen elin­keskuksia, sillä nämä joukot ovat satojen kilo­metrien päässä niistä, kun taas suomalaiset joukot sijaitsevat 32 kilometrin päässä Sosialististen Neuvosto­tasavaltojen Liiton elin­keskuksesta Lenin­gradista, jonka väki­luku lasketaan 3,5 miljoonaksi, ja ovat sille välittömänä uhkana. On turhaa korostaa sitä, että neuvostojoukkoja ei oikeastaan voida siirtää minnekään, koska neuvosto­joukkojen siirto 20–25 kilo­metrin päähän rajasta merkitsisi niiden sijoittamista Lenin­gradin esi­kaupunkeihin, mikä olisi aivan järjetöntä Lenin­gradin turvallisuuden kannalta.»

Samassa nootissa Neuvosto­liitto ilmoitti myös irti­sanovansa vuonna 1934 tehdyn hyökkäämättömyys­sopimuksen, vaikka sitä ei sopimuksen mukaan olisi voitu edes irtisanoa ennen vuotta 1945.

Suomen hallituksen toinen vastausnootti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yrjö-Koskinen välitti Molotoville vielä 29. marraskuuta uuden nootin, jossa vedottiin hyökkäämättömyyssopimuksen 5. artiklaan. Sen mukaan kaikki Suomen ja Neuvosto­liiton väliset riidat, olivatpa ne mitä laatua tahansa, oli ratkaistava oikeuden­mukaisuuden hengessä ja yksinomaan rauhallisin keinoin. 

Nootissa ehdotettiin erityisen sovittelu­lautakunnan kutsumista koolle käsittelemään syntynyttä eri­mielisyyttä tai vaihto­ehtoisesti alistamaan ratkaisu ulkopuolisen puolueettoman välittäjän suoritettavaksi. Suomi ilmoitti myös olevansa valmis siirtämään Karjalan­kannaksella olevat joukot, raja- ja tullivartio­joukkoja lukuun ottamatta, ”sellaiselle etäisyydelle Leningradista, ettei voida väittääkään niiden uhkaavan sen turvallisuutta.”

Neuvostoliiton viimeinen nootti
Suomen hallituksen 29. marraskuuta lähettämään noottiin ei vastattu. Mutta ennen kuin Yrjö-Koskinen oli saattanut sen perille, hän joutui vastaan­ottamaan Neuvosto­liitolta vielä yhden nootin:

»Kuten tunnettua suomalaisten joukko-osastojen hyökkäykset neuvosto­joukkoja vastaan jatkuvat ei ainoastaan Karjalan kannaksella, vaan myös neuvostoliittolais-suomalaisen rajan muissakin kohdissa. Neuvostohallitus ei voi kauempaa sietää tällaista tilannetta. Muodostuneen tilanteen johdosta, josta vastuu lankeaa yksinomaan Suomen hallitukselle, Neuvostoliiton hallitus ei voi enää ylläpitää normaaleja suhteita Suomeen ja on pakotettu kutsumaan pois Suomesta poliittiset ja taloudelliset edustajansa.»

Tämä nootti merkitsi siis Neuvosto­liiton ja Suomen välisten diplomaattisten suhteiden katkaisemista.

Joidenkin historioitsijoiden mukaan Mainilan laukauksia ei koskaan edes ammuttu. Suomen rajavartioston tähystystornista kuitenkin kuultiin ja havaittiin viisi tykinlaukausta kello 14.30–15.00 ja kaksi heittimen laukausta kello 15.00–15.05.lähde? Rajavartijoiden todistuksen mukaan pystyttiin varmentamaan, että kranaatit tulivat Neuvostoliiton puolelta. Neuvostoliittolaisista arkistoista ei ole löytynyt raportteja Mainilan laukausten uhreista, joten ketään ei tiettävästi kuollut.

Neuvosto ilmavoimissa lentäjänä ollut Mikko Kopra kertoi nähneensä harjoituslennolla 26. marraskuuta 1939 seuraavaa: 
”…lennon aikana osastosta havaittiin Kirjasalon mutkassa Inkerin alueella neuvostojoukkojen tykkitulta. Putkien suunta oli jokseenkin 240 astetta. Maalit olivat omalla puolella Mainilassa. Ammukset lensivät Suomesta työntyvän maakaistaleen yli. Raja ei ollut maastossa viivasuora. Mainilasta katsottuna laukaukset tulivat kuin Suomen alueelta. Päivä oli 26. marraskuuta 1939 ja kello oli jokseenkin tarkalleen 15.”

Pietarin valtionyliopiston uuden historian professori Vladimir Baryšnikov julkaisi vuonna 2004 artikkelin, jonka mukaan Mainilan laukauksia ei ammuttu. 
Baryšnikovin mukaan kysymys oli vain Moskovan radiossa esitetystä väitteestä, jolla ei ollut todellisuuspohjaa. 
Tätä Baryšnikov perustelee monella seikalla: väitettyjen laukausten uhrien henkilöllisyys ja heidän hautapaikkansa eivät ole tiedossa, eikä Suomen arkistoista löydy yhteneviä ja selviä silminnäkijähavaintoja tapahtumasta. 

Sodan perusteeksi Moskovan radio esitti tekaistun väitteen Mainilan laukauksista. Baryšnikovin mukaan Suomen viranomaiset ryhtyivät etsimään todisteita Neuvostoliiton itse ampumista laukauksista. Tuloksena oli kokoelma epäselviä todistajanlausuntoja.

Mainilan laukausten juoni luultavasti kopioitiin vuoden 1939 maaliskuun puna-armeijan strategisen sotapelin alkuasetelmasta. 

Sen lähtökohta oli Saksan, Puolan, Suomen, Viron ja Latvian liitto Neuvostoliittoa vastaan. 

Asetelmaan kuului että Karjalan kannaksella oli Mainilan alueella tapahtunut rajakahakoita, jotka johtaisivat pian avoimeen sotaan Suomen ja Neuvostoliiton välillä.

Kenraali Aaro Pajari määräsi 26. marraskuuta 1941 kello 14.30 tuomaan kolme kenttätykkiä paikkaan, josta alkuperäiset laukaukset väitettiin ammutun, kirjoitti kuuteen kranaattiin osoitteen liidulla ja kun ammukset oli ladattu tykkeihin, laukaisi ne itse kohti Mainilaa. 

Tapausta ei juuri noteerattu ja kyseessä olikin kenraalin henkilökohtainen ele
-------------------------------------------

The Shelling of Mainila (Finnish: Mainilan laukaukset) was a military incident on November 26, 1939, where the Soviet Union's Red Army shelled the Russian village of Mainila (located near Beloostrov), declared that the fire originated from Finland across a nearby border and claimed to have had losses in personnel. Through that false flag operation the Soviet Union gained a great propaganda boost and a casus belli for launching the Winter War four days later.
-----
General Aaro Pajari On 26 November 1941, at 14:30 to bring the three field guns to the place where the original shots were claimed as shot, wrote six shell and address of chalk and when the ammunition was loaded with guns, triggered by themselves towards the Manila village

The case is not just listed, and it was the general's personal gesture

Background
The Soviet Union had signed international and mutual nonaggression treaties with Finland: the Treaty of Tartu of 1920, the Non-aggression Pact between Finland and the Soviet Union signed in 1932 and again in 1934, and further the Charter of the League of Nations. The Soviet government attempted to adhere to a tradition of legalism, and a casus belli was required for war. Earlier in the same year, Nazi Germany had staged the similar Gleiwitz incident to generate an excuse to withdraw from its nonaggression pact with Poland. Also the Soviet war games held in March 1938 and 1939 had been based on a scenario where border incidents taking place exactly at the village of Mainila would have sparked the war.

The incident
Seven shots were fired, and their fall was detected by three Finnish observation posts. These witnesses estimated that the shells detonated approximately 800 meters inside Soviet territory. Finland proposed a neutral investigation of the incident, but the Soviet Union refused and broke diplomatic relations with Finland on November 29.

Materials in the private archives of Soviet party leader Andrei Zhdanov heavily hint that the entire incident was orchestrated in order to paint Finland as an aggressor and launch an offensive. The Finnish side denied responsibility for the attacks and identified Soviet artillery as their source – indeed, the war diaries of nearby Finnish artillery batteries show that Mainila was out of range of all of them, as they had been withdrawn previously to prevent such incidents.

In the days following the shelling, the Soviet propaganda machine generated much noise about other fictitious acts of Finnish aggression.[example needed] The Soviet Union then renounced the non-aggression pact with Finland, and on November 30, 1939, launched the first offensives of the Winter War.

Aftermath
The Finns conducted an immediate investigation, which concluded that no Finnish artillery or mortars could have reached the village of Mainila. Field Marshal C.G.E. Mannerheim had ordered all Finnish guns drawn back out of range. Finnish border guards testified they had heard the sound of artillery fire from the Soviet side of the border.

Russian historian Pavel Aptekar analyzed declassified Soviet military documents and found that the daily reports from troops located in the area did not report any losses in personnel during the time period in question, leading him to conclude that the shelling of Soviet troops was staged.


Years after the incident,[when?] Soviet Premier Nikita Khrushchev wrote that the Mainila shellings were organized by Artillery Marshal Grigory Kulik. In 1994, Russian President Boris Yeltsin denounced the Winter War, agreeing it had been a war of aggression.