Keisarillisen Kaartin ratsuväki sisälsi muutamia oman aikansa parhaimpia ja urhoollisimpia ratsuväen joukko-osastoja, kuten pelätyt Kaartin ratsukrenatöörit sekä Kaartin puolalaiset ratsukeihäsmiehet, jotka kumpainenkaan eivät koskaan historiansa aikana hävinneet yhtäkään taistelua vihollisen ratsuväelle.
Vuonna 1804 Keisarillisen kaartin ratsuväki koostui kahdesta rykmentistä eli ratsukrenatööri- ja ratsujääkärirykmenteistä sekä pienistä joukoista santarmeja ja mamelukkeja. Vuonna 1806 mukaan lisättiin yksi rakuunarykmentti.
Puolan sotaretken jälkeen 1807 Kaarti sai osakseen lansieerirykmentin, puolalaisia ratsu-keihäs-miehiä.
Seuraava lisäys oli toinen ulaanirykmentti, ns. ”Punaiset lansieerit”, joka koottiin ranskalaisista ja hollantilaisista.
Kolmas liettualaisista koottu lansieerirykmentti jäi lyhytikäisemmäksi.
Kaartin ratsuväki otti usein osaa taisteluihin ja toimi yleensä tehokkaasti muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta.
Kolmas liettualaisista koottu lansieerirykmentti jäi lyhytikäisemmäksi.
Kaartin ratsuväki otti usein osaa taisteluihin ja toimi yleensä tehokkaasti muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta.
Kaartin ratsukrenatöörit (Grenadiers à Cheval de la Garde Impériale) olivat Kaartin ratsuväen pelättyä eliittijoukkoa.
Rykmentti juonsi juurensa aina vanhasta Konsulien kaartista, joka oli senioriteetiltaan Kaartin vanhin ratsuväen joukko-osasto. Kaartin lempinimi oli ”Jumalat”,
Tämä rykmentti käytti ratsuinaan suuria, mustia hevosia.
Joukko-osasto oli tyypitelty raskaaksi ratsuväeksi, mutta se ei kuitenkaan omannut kyrassieerien tapaan rintapanssaria, ja joukko-osaston tunnusomaisena univormun osana olikin sen sijaan karhunkarvahatut, jalkaväen krenatöörien tapaan.
Kaartin ratsukrenatööreihin päästäkseen sotilaan täytyi olla yli 176 cm pitkä, palvellut vähintään kymmenen vuotta ja neljällä sotaretkellä ja ansaita huomautus rohkeudesta.
Austerlitzin taistelussa Kaartin ratsukrenatöörit päihittivät Venäjän keisarillisen kaartin ratsuväen, mutta heidän kuuluisin taistelunsa oli Eylaun taistelu.
Kaartin ratsujääkärit (Chasseurs à cheval de la Garde Impériale) oli Napoleonin lempirykmentti, minkä vuoksi heitä kutsuttiin ”Suositut lapset” nimellä.
Ratsujääkäri oli kevyen ratsuväen yksikkötyyppi, joka Ranskan keisarillisessa armeijassa oli puettu vihreään, husaareja muistuttavaan univormuun. Rykmentti perityi varhaisesta Konsulien kaartista, ollen Kaartin ratsuväen senioriteetiltaan toiseksi vanhin joukko-osasto.
Tämä seikka, yhdistettynä ratsujääkärien näyttäviin univormuihin sekä kadehdittuun ja arvostettuun asemaan Napoleonin henkilökohtaisena saattueena varmistivat joukko-osaston nauttiman korkean status-aseman. Rykmentti ei myöskään ollut pelkkä kaunis seremoniaalinen joukko-osasto, ja tätä todistivat sen saavuttamat ansiot taistelukentillä.
Eliittisantarmit (Gendarmerie d’Elite) toimivat Grande Arméen sotapoliisina.
He varmistivat päämajan turvallisuuden, vartioivat korkea-arvoisia vieraita, kuulustelivat vankeja ja vartioivat keisarin matkatavaroita.
Santarmeille annettiin lempinimi kuolemattomat, koska he eivät olleet juurikaan taistelussa, mutta vuoden 1807 jälkeen hekin alkoivat nähdä enemmän taistelua,
muun muassa 1809 Aspern-Esslingin sillan puolustuksessa.
Mamelukkieskadroona (Escadron de Mamalukes) koostui mamelukkisotureista, jotka Napoleon osti Egyptin sotaretkensä aikana.
He olivat taitavia ratsastajia ja miekkamiehiä sekä fanaattisen rohkeita.
Eskadroonan upseerit olivat ranskalaisia.
He olivat taitavia ratsastajia ja miekkamiehiä sekä fanaattisen rohkeita.
Aliupseeristo ja miehistö koostui egyptiläisistä, turkkilaisista, kreikkalaisista, georgialaisista, syyrialaisista ja kyproslaisista.
Eskadroona oli ensin vain komppania yhdistettynä Kaartin kevyeen ratsuväkeen, mutta Austerlitzin taistelussa he saivat oman tunnuksensa.
Tämä yksikkö tuli myöhemmin osaksi Vanhaa kaartia.
Mamelukit olivat aseistautuneet sapelein, tikarein ja pistoolein.
Kaartin kevyen ratsuväen lansieerit (Chevau-Légers-Lanciers de la Garde Impériale). Lansieeri on ranskalaisten käyttämä nimitys alkujaan Puolasta kotoisin olevasta kevyen ratsuväen yksikkötyypistä, ulaanista.
Kaartin lansieerit koostuivat kolmesta rykmentistä:
Kaartin 1. (puolalainen) lansieerirykmentti (1er régiment de chevau-légers lanciers polonais de la Garde impériale) sai alkunsa vuonna 1807 Napoleonin saadessa haltuunsa Puolan.
Aluksi rykmentti epäonnistui paraatissa ja Napoleon totesi: ”Nämä ihmiset osaavat vain taistella!” Myöhemmin Somosierran taistelussa rykmentti kunnostautui hyökkäämällä espanjalaista tykistöä vastaan, vallaten yli 20 tykkiä ja kääntäen taistelun kulun.
Napoleon ylisti rykmenttiä Vanhan kaartin veroiseksi ja rohkeimmaksi ratsuväekseen. Rykmentti ylennettiinkin Vanhaan kaartiin, se sai käyttöönsä peitset ja joukko-osasto taisteli armeijassa aina Waterloohon saakka.
Kaartin ratsukrenatöörien ohella se oli ainoa Ranskan armeijan rykmentti, joka ei koskaan hävinnyt taistelussa vihollisen ratsuväkeä vastaan.
Kaartin 2. (ranskalais-hollantilainen) lansieerirykmentti (2e régiment de chevau-légers lanciers de la Garde impériale) muodostettiin vuonna 1810 aiemmista hollantilaisista ratsuväkiyksiköistä.
Punaisten univormujensa vuoksi se sai lempinimen ”Punaiset lansieerit” (ransk. lanciers rouges).
Rykmentti kärsi Venäjän sotaretkellä menettäen suurimman osan miehistään.
Se koottiin uudestaan 1813, ja se otti osaa myös Waterloon taisteluun.
Kaartin 3. (liettualainen) lansieerirykmentti (3e régiment de chevau-légers lanciers de la Garde impériale) muodostettiin Venäjän sotakampanjan aikana 1812 ja liitettiin Nuoreen kaartiin.
Sen sotilaat olivat pääosin Puolan liettualaista väestöä. Joukko-osaston upseerit ja aliupseerit olivat tosin veteraaneja, mutta miehistö oli varsin kokematonta.
Samoin rykmentin koulutus jäi vähäiseksi kun se lähetettiin pian Venäjälle Napoleonin Venäjän sotaretkeen liittyen ja rykmentti tuhoutui lähes kokonaan samana vuonna, kun Ranskan armeijan vetäytyessä sieltä.
Eloonjääneet liitettiin tämän jälkeen 3e Regiment de Eclaireurs’iin. Rykmenttiin lukeutui myös eskadroona Liettuan tataareja.
Keisarinnan rakuunat (Dragons de l’Impératice) oli keisarinna Joséphine de Beauharnaisin mukaan nimetty Kaartin rakuunarykmentti.
Tulokkaiden täytyi olla kuusi (myöhemmin kymmenen) vuotta palvelleita, kahden sotaretken läpi käyneitä, lukutaitoisia ja rohkeusmaininnan ansainneita veteraaneja ja vähintään 173 cm pitkiä.
Vain 12 kandidaattia otettiin kerralla jokaisesta 30:stä tavallisesta rakuunarykmentistä.
Osasto oli luonteeltaan enemmän seremoniallinen kuin taisteluyksikkö.
Kaartin tiedustelijat (Eclaireurs de la Garde Impériale) muodostettiin Venäjältä paluun jälkeen.
Napoleon oli hämmästynyt kasakoiden taidoista ja halusi muodostaa samanlaisen joukon Grande Arméeseen.
Kolme tuhannen miehen vahvuista rykmenttiä muodostettiin vuonna 1813. Tiedustelijat olivat mukana vain myöhemmissä sodissa ja Ludvig XVIII hajotti rykmentit myöhemmin.
Armeijan ratsuväki
Napoleonin itsensä käskystä ratsuväki muodosti noin viides- tai kuudesosan Grande Arméesta.
800–1 200 miehen ratsuväkirykmentit muodostuivat kolmesta tai neljästä eskadroonasta, jotka muodostuivat kahdesta komppaniasta. Lisäksi oli huoltojoukot.
Jokaisen rykmentin ensimmäisen eskadroonan ensimmäistä komppaniaa kutsuttiin ”eliitiksi”, koska sille annettiin parhaat miehet ja hevoset. Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen Ranskan ratsuväki oli kärsinyt kokeneiden kuninkaalle uskollisten upseerien kadottua.
Napoleon rakensi ratsuväen uudelleen tehden siitä yhden maailman parhaista.
Grande Arméen ratsuväkeä ei juurikaan voitettu taistelussa ennen vuotta 1812 ja Venäjän sotaretkeä. Ratsuväki jaettiin kahteen pääosaan.
Raskas ratsuväki, Kyrassieerit (Cuirassiers) olivat raskasta ratsuväkeä.
Heillä oli rintapanssarit, raskaat kypärät ja suorat, pitkät sapelit, pistoolit ja myöhemmin myös karbiinit.
Kyrassieerit toimivat raskaan ratsuväen roolin mukaisesti rynnäkköjoukkona. Varusteiden raskaudesta johtuen sekä miesten ja hevosten täytyi olla suuria sekä vahvoja, mistä syystä rynnäkköön saatiin paljon voimaa.
Aluksi kyrassieerirykmenttejä oli 25, myöhemmin 18.
Karabinieeri
Rakuunat (Dragons) olivat oikeastaan keskiraskasta ratsuväkeä.
He olivat sapelien lisäksi aseistettu pistoolein ja musketein, joten he pystyivät taistelemaan myös jalkaväkenä.
Ensin rakuunoja oli 25 rykmenttiä, myöhemmin 30.
Sata päivää keisariuden aikana rakuunoita pystyttiin perustamaan vain 15 rykmenttiä.
Sata päivää keisariuden aikana rakuunoita pystyttiin perustamaan vain 15 rykmenttiä.
Karabinieerit (Carabiniers) täyttivät samaa roolia kuin rakuunat keskiraskaana ratsuväkenä, mutta heillä oli kevyemmät varusteet, mistä johtui alhaisempi kyky lähitaisteluun.
Aluksi karabinieereja oli vain kaksi rykmenttiä. Vuonna 1809 Itävaltaiset voittivat karabinieeri-rykmentin ja Napoleon käski panssaroida heidät, mutta he hävisivät myöhemmin venäläisille kyrassieereille.
Kevyt ratsuväki.
Husaarit (Hussards) toimivat Grande Arméen tiedustelijoina ja kahakoijina. He pitivät itseään armeijan parhaina ratsujoukkoina ja miekkamiehinä. Husaarit oli aseistettu vain sapelein ja pistoolein, ja he olivat tunnettuja uhkarohkeudestaan. Vuonna 1804 husaarirykmenttejä oli 10, myöhemmin tuli lisää yhteensä kolme.
Ratsujääkärit (Chasseurs-à-Cheval) olivat samalla tavoin varustettu ja sillä oli samat tehtävät kuin husaareillakin.
Ratsujääkärit olivat monipuolinen ratsuväen yksikkötyyppi, joka selittää niiden suuren määrän armeijassa. Kevyttä ratsuväkeä oli paljon, 31 rykmenttiä vuonna 1811.
Lansieerit (Lanciers) eli ratsu-keihäs-miehet olivat lähes yhtä nopeita kuin husaarit, lähes yhtä tehokkaita kuin kyrassieerit ja lähes yhtä monipuolisia kuin rakuunat.
He olivat aseistettuja peitsin (ratsuväen keihäs), pistoolein ja sapelein.
Peitsillä oli pidempi kantama kuin pistimillä, joten ratsukeihäsmiehet olivat parhaita joukkoja murskaamaan jalkaväki-neliöt (terciot).
Kaartin ratsukeihäsmiesten lisäksi Grande Arméessa oli yhdeksän lansieerirykmenttiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Any explosive ammunition or empty cores, you can put in this.