Kevyt ja raskas ratsuväki / Light and Hevy cavalry

Varsijousta käytettiin usein myös ratsailla, varsinkin Saksassa ja Skandinaviassa. Länsimaissa varsijousi vanheni sota-aseena tuliaseiden kehittyessä 1500-luvun puolessavälissä, mutta vielä kolmikymmen vuotisessa sodassa (1600-luvun alkupuoli) oli sekä pitkäjousi, että varsijousi vielä satunnaisesti käytössä.

Ruutiaseiden tehon kasvaessa piikki alkoi väistyä jalkaväen pääaseena. Viimeisen naulan piikin arkkuun löi pistin. Sen yleistyttyä tuliasein varustautuneet joukot saattoivat suojata itseään tehokkaasti ratsuväen hyökkäykseltä.

                              
Ratsumiehiä käytettiin 1600-luvun alkupuolella Euroopan taistelukentillä niin, että ratsuväkirivistöt ratsastivat vuorotellen vihollisrintaman eteen, laukaisivat pistoolinsa ja vetäytyivät taakse lataamaan aseitaan ja odottamaan uutta vuoroaan. 

Ruotsin armeija kolmikymmentä vuotisessa sodassa nojasi määrällisesti ennen muuta ulkomaiseen palkkasotilasjalkaväkeen. 
Ajalle tyypillisesti myös antautuneet yritettiin värvätä omaan palvelukseen, usein onnistuen. 
Ruotsin hyökätessä Saksaan 1630 jalkaväki oli monikansallista, mukana oli muun muassa englantilaisia, skotteja, suomalaisia ja ruotsalaisia.
Ratsuväki ja tykistö olivat sen sijaan koottu ainoastaan ruotsalaisista ja suomalaisista joukoista.
                                 
Suomalaisten joukkojen kokonais-osuus Ruotsin sotaväestä 1600-luvulla oli runsaat 30 prosenttia.
Ratsuväen suomalaisten joukkojen osuus oli kuitenkin oleellisesti suurempi: 
Puolan sodan lopussa suomalaisia ratsukkoja oli yli 3 000, ruotsalaisia vain 2 300.

Karakolli - taktiikkaa käyttävä ratsuväki ei hyödyntänyt hevosen massaa ja liikettä, vaan hevosella edettiin ainoastaan sopivalle ampumaetäisyydelle. 
Karakolointi vaati huolellista koulutusta ja saumatonta yhteistyötä. 
Puolan sodissa (1617-18 ja 1621-29) Kustaa II Aadolf havaitsi, ettei taktiikka soveltunut ruotsalaisille joukoille, jotka koostuivat paljolti talonpoikaisista ratsumiehistä maalais- hevosineen. 

Käyttöön otettiin puolalaisten aikoinaan mongoleilta omaksuma raju rynnäkkö, jossa myös hevonen toimi taisteluvälineenä ja vihollisen kanssa käytiin käsikähmään teräasein. 
Samaa taktiikkaa käytti myös Napoleonin raskas ratsuväki Cuirassiers. (1800 luku)

Ratsu oli ratsumiehen varusteista arvokkain. 
Sen tuli 1600-luvun määräysten mukaisesti olla vahva ja korkeudeltaan yhdeksän korttelia ja kaksi sormenleveyttä (n. 135 cm). 
Ratsumiehen varustukseen kuului lisäksi pistoolipari, jonka yleinen hinta koteloineen oli 12 hopeataalaria. 

Muita varusteita olivat satula varusteineen, miekka, haarniska ja kypärä, josta käytettiin ruotsinkielistä nimitystä stormhatt. 30-vuotisen sodan jälkeen ratsumiehen aseistusta täydennettiin karabiinilla eli karpiinilla, jonka arvo uutena arvioitiin 12 hopeataalaria.
                                         
Hakkapeliitat olivat Ruotsin sotaväessä kolmikymmenvuotisen sodan aikana palvelleita suomalaisia ratsumiehiä. Aseinaan heillä oli kaksi ratsupistoolia ja miekka. Lisäksi varusteina saattoi olla kypärä, nahkahaarniska (költeri) tai teräksinen rintahaarniska, kyrassi. 
Lyhyt musketti oli tarkoitettu jalkautuneena taistelemista varten.

Hakkapeliitta Cavalry

Hakkapeliitat ratsastivat suomalaisilla ruunilla. Ruotsin ratsuväki ja hakkapeliitat sen osana käytti 1600-luvun alussa täysin uutta ratsuväen rynnäkkötaktiikkaa, jonka tuloksena oli erinomainen sotamenestys. 
Nimi hakkapeliitta tuli sotahuudosta "Hakkaa päälle!".

Hakkapeliittoja käytettiin ensimmäisenä Puolan sodan taisteluissa 1600-luvun aikana. Tunnetuimmat hakkapeliittataistelut lienevät Breitenfeld 1631, Rain 1632, Lützen 1632, Nördlingen 1634, Leipzig 1642 sekä Jankov 1645. Torsten Stålhandske oli Suomessa syntynyt hakkapeliittojen päällikkö ja myöhemmin myös koko ratsuväen kenraali.

Tuon ajan taisteluille tyypillisesti ratsuväki ratsasti taistelun aikana vihollisen ryhmityksen eteen ja ampui pistooleilla laukaukset, joko jalkaväkeä tai vihollisen ratsuväkeä kohden. 

Tämän jälkeen, yleisesti hyväksi katsotun tavan mukaan, ratsuväki ratsasti takaisin lataamaan pistoolinsa ja toisti hyökkäyksen. Tätä perinteistä taktiikkaa kutsutaan karakoloinniksi. Taistelun aikana ratsuväen tehtävänä oli häiritä vihollisen joukkoja ampumalla, pyrkiä koukkaamalla vihollisen taistelulinjan sivustaan tai selustaan, sekä koettaa estää vihollisen ratsuväen häirintäyrityksiä.
                           
                                                           
Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf muokkasi sekä jalkaväen että ratsuväen taistelutaktiikkaa. Kuningas sai vaikutteita ratsuväen reformeihinsa Idän sotaretkiltä Puolaa ja Venäjää vastaan. Hän myös uudisti merkittävästi tykistöä. 
Jalkaväen uudistuksissa hän mukaili hollantilaista koulukuntaa ja Morits Oranialaista.
Ruotsalainen uusi kolmen aselajin yhteistaktiikka muodostui onnistuneeksi yhdistelmäksi, joka todistettiin ensimmäisen kerran Breitenfeldissä 1631, kun uusi taktiikka löi perinteisen espanjalaisen taktiikan.

Suomalaiset hakkapeliitat eivät eronneet muusta ruotsalaisratsuväestä taistelutaktiikaltaan, vaan kaikki yksiköt toimivat samalla tavalla. Taktiikkana oli, että ensin linjaan sijoitettu jalkaväki aloitti tulen. 

Linjana joukot pystyivät ampumaan huomattavasti suuremmalla tulivoimalla kuin vihollisen neliömäiseen muodostelmaan sijoitettu jalkaväki. Tykistö yhtyi tuleen kevyemmillä eli nopeammin ampuvilla tykeillä (rykmentintykki). Tulivoima mursi tehokkaasti vihollisen neliömuodostelmat, joita kutsuttiin espanjalaisten mukaan tercioiksi.                                          
                     


Neliömuodostelman hajotessa heikkeni yleensä myös joukkojen taistelutahto ja kyky torjua ratsuväen rynnäkkö. Jalkaväen heikennettyä vihollisen taisteluryhmitystä Ruotsin ratsuväki mursi vihollisen rintaman raivokkaalla rynnäköllä, jossa hevostakin käytettiin aseena.
                                   
Ratsumiehet rynnäköivät tiiviinä kiilamuodostelmana, viereisen miehen polvi painettuna naapurin polvitaipeeseen. Lähietäisyydeltä, alle kymmenestä metristä, ammuttu pistoolien yhteislaukaus aiheutti viholliselle jopa jalkaväen muskettitulta pahemmat tappiot, ja oli paljon tehokkaampaa tulenkäyttöä kuin karakolointi. 

Yhteislaukauksen jälkeen ruotsalaiset eivät kääntyneetkään takaisin, kuten karakolointiin kuului, vaan paljastivat miekkansa ja ratsastivat suoraan vihollisryhmitykseen. 
Jos vihollinen onnistuttiin lyömään näin, saattoi se kääntää koko taistelun kulun. Useissa tilanteissa hakkapeliitat pyrkivät lähitaistelukontaktiin vihollisen ratsuväen kanssa heti taistelun alettua.
                                            
Hakkapeliitat osoittautuivat myös kykeneviksi taistelemaan raskaammin varustettuja keisarillisia kyrassieereja vastaan. Tämä vaikutti myös hakkapeliittojen maineen kasvuun yliluonnollisena joukkona, kun raskaasti haarniskoitu keisarillinen ratsuväki pakeni pienillä hevosilla taisteluun ratsastavia, haarniskoimattomia hakkapeliittoja. 

Myös suomalaisten joukkojen poikkeuksellinen tapa taistella lähes hiljaa, ilman jatkuvaa huutamista, oli sen aikaisista sotilaista pelottavaa.
Hakkapeliitat olivat ensimmäinen joukkotyyppi, joka käytti suomenhevosta taistelussa. 
Suomenhevosessa yhdistyvät kylmä- ja lämminverihevosten hyvät ominaisuudet; vaikka suomen hevonen ei ole yhtä nopea ja ketterä kuin lämminverihevoset, se on hyvin sitkeä eikä väsy helposti.

Hakkapeliitat sulautuivat lopulta Ruotsin sotaväen muuhun