Ruutiaseet / Fire Lances / Powder guns

Ensimmäiset käyttöön otetut ruutiaseet (käsiaseet) olivat vaasin tai kirkonkello mallin
muotoisia tykkejä joiden ammuksina käytettiin pyöreitä kiviä pikkukiviä tai yksi suuri pyöreä kivi. Tykkien valaminen samalla menetelmällä kuin kirkon kello, vaati liian paljon rahaa ja ammattitaitoa ja valmistus menetelmä oli hyvin hidas. 

Tämän jälkeen alettiin käyttää menetelmää jossa pitkiä suoria rautatankoja alettiin liittää sivuilta yhteen, vierekkäin putkeksi ja vahvistettiin koko pituudelta vanne vahvistuksella, jonka jälkeen ne ahjohitsaus menetelmällä liitettiin yhteen ja saatiin yhtenäinen putki. Näin syntyneet aseet ovat varhaisen tykki historian alku.

 

Pian valmistettiin pienempiä ns. käsikanuuna versioita, jotka olivat ensimmäiset ruuti aseet, joita otettiin käyttöön. Tavallisesti ne olivat suoria pronssiputkia, jotka oli liitetty
lyhennettyyn keihään tai hilparin varteen vyö liitoksilla. Se ladattiin ruudilla ja kuulalla

ampuja tuki puu varren kainaloon, ripautti ruutia sankkireikään ja sytytti luutulla, joka oli salpietarissa uitettu pellava naru, tai hehkuvalla raudalla. Laukaisemisen suoritti yleensä ampujan avustaja, ampujan vain tähdätessä. Aseiden kaliiberi oli n. 18 mm.

Näiden aseiden käyttäminen  hyvin rajallista, niitä oli hankala kuljettaa, hitaita ladata
ja niillä oli vaarallista ampua, niiden saadessa tuhoa aikaan ampujien keskuudessa enemmän kuin vihollisessa. Pronssivalu ei kestänyt vaan ase räjähti usein ampujan kädessä. Aseen eteen lisättin koukku, jolla ampuja voi tukea asetta tähtäämisen helpottamiseksi muuriin harjaan tai puun oksaan.

Aseiden osumistarkkuus oli huono alhaisen lähtönopeuden n. 100 m/s ja ammuksen löysä sopivuus piippuun rajoittivat osumistarkkuutta, joka keskimäärin 20-30 metriä.
Seuraavat 200 vuotta kului paremman sytytys järjestelmän kehittämiseen.
                                        

Hakapyssy (hollanti Haakbus, saksa Hackenbuschse, ranska h/arquebus) lunttulukko
1400 luvun puolivälissä käyttöön otettu lunttu lukko antoi ampujalle mahdollisuuden laukaista ase yksin ja omatoimisesti liipasimeen kiinnitetyn lunttunarun avulla.Asetta kutsuttiin hakapyssy edessä olevan koukun ansiosta tai lunttupyssyksi, joka tuettiin erilliseen tukikoukkuun jota ampuja kantoi mukanaan.

Seuraava kehittynyt versio / malli käsiaseesta oli rataslukko pistooli 1500 luvulla. Aseelle nimen antanut ratas hankaantui pyöriessään rikki kiisun palaan, synnyttää kipinäsuihkun joka sytyttää sankkiruudin, ja tämä sankkiruuti sytyttää piipussa olevan ruudin. Näissä enimmäisissä pistooli aseissa käsikahva oli suora, ja liipasin kuin varsijousen ja asetta voitiin käyttää nuijana kahvasta kiinni pitäen. Osumistarkkuus oli hyvä tämän kaltaisessa aseessa vai hyvin lyhyeltä etäisyydellä.

1500 luvulla luultavasti hollannissa kehitetty sieppolukko oli pitkä askel ruuti aseiden kehityksen edistäjä. Se perustui piikiven ja tulu raudan käyttöön, samaan jota tuolloin käytettiin yleisesti takkatulen tai hellatulen sytyttämiseen. Sopivan muotoinen piikiven pala laitettiin hanan leukojen väliin ja kiristys ruuvi kiinni. Aseen hana oli jousi kiinnitys joka liipasimesta vedettäessä iski eteenpäin ja siihen kiinnitetty piikivi iski sankkipannun jousi kuormitettuun tukirautaan. 

Sankkipannu oli yhteydessä aseen piipun panoskammioon sankkireiän välityksellä. Piikiven sytyttämä sankkiruuti sytytti sankkireiän kautta piipussa olevan ruutilatauksen. Tulirauta voitiin kääntää eteen vahingon laukauksen välttämiseksi, aseen ollessa ladattu. Sytytys järjestelmän kehittyessä myös osumisen tarkkuus haluttiin parantaa. Rihla, piipun sisään leikkaamalla tehty pituus suunnassa kiertyvä vierekkäin oleva uritus joka kehitettiin saksassa 1500 luvulla, paransi aseen osumatarkkuuden huomattavasti.

Sileäpiippu aseella ammuttaessa luoti kääntyi lentäessä painavin kohta eteenpäin ja tämä teki osumisesta epätarkan ja lyhensi luodin lentomatkaa. Rihlaus pakottaa luodin pyörivään liikkeeseen jossa lentoradan suunta toimii akselina ja pyöriminen tekee/saa
tämän gyroskooppisen liikkeen ansiosta luodin lennosta vakaan.

Kivääri tuli suomeen saksan gewehr / ruotsin gevär sanoista. Keskiyläsaksan gewer 
vanhan yläsaksan giwer.  Wehr sana tarkoittaa vastarinta, puolustus, puolustuskeino tai taistelujoukko samoin kuin nämä vanhat gewer - gewir sanat alunperin tarkoittaa.
Kiväärit jaettiin Obergewehr / ylikivääri ja Untergewehr / alikivääri kahteen luokkaan.
Myöhemmin näitä kutsuttin feuergewehr / tulikivääri ja kleines gewehr pieni kivääri.

Sieppolukkoisesta rihlatusta musketista kehittyi 1600 luvun alussa piilukko kivääri, joka siis edelleen oli musketti. Piilukko dominoin aseiden sytytys järjestelmää seuraavat 200 vuotta, kunnes nallilukko syrjäytti 1800 luvulla sieppolukon. Piilukon ensi muoto löytyy espanjassa kehitetystä ns. Miguelet lukosta, jossa sankkipannun kansi ja tulirauta yhdistettiin samaksi, yhdeksi kappaleeksi. Kansi avautui vauhdilla automaattisesti auki, kun hana iski tulirautaan liipasinta painettaessa. 

Syttymisnopeus ja mekanismin varmuus paranivat tällä menetelmällä huomattavasti.
Puhtaan piilukon kehittäjäna mainitaan Lisieux Normandia asuva Martin le Bourgeoys
joka paljasti keksinnön 1600 luvun alussa Ranskan hovissa. Vuosisadan puoliväliin ehdittäessä noin puolet eroopasta kopioi hänen kehittämäänsa piilukkoa.

Piilukon toiminta. Hanan viritys sai samalla akselilla olevan viritys rattaan painamaan litteän V-jousen pidempää päätä ylös. Samalla vire kynsi otti ensin rattaan varmistus, sen jälkeen jännitys kynnykseen. Liipasin veto vapautti viritys kynnen joka vapautti hanan iskemään eteenpäin. Tämä iskuliike oli pysty suunta kun se Miguelet lukossa oli vaakasuora. Kun piikivi iski tulirautaan samalla avautui sankkipannun kansi, kipinä ryöppy pääsi vapaasti sytyttämään piipussa olevan ruuti latauksen.

Piilukkoon tehtiin lukuisia muutoksia sen 200 vuotta kestäneen valtakauden aikana, mutta ne olivat hyvin pieniä, mikä selittää alkuperäisen toiminnan saavuttaman menestyksen. Muutokset olivat haaste asesepille jousikoneiston voimien sekä kiven iskukulman keskinäisen tasapinotuksen löytämiseksi. Aseseppien ammattitaidon vaihtelu merkitsi suuria vaihteluja aseiden luotettavuuden välillä.

Seuraava kehitys vaihe olikin nalli sytytyksen keksiminen, joka muutti  tuliaseiden sekä etenkin niiden ammusten kehittymiseen, joka johti nykyiseen patruunaan.

Tercio / Raskas jalkaväki / Hevy infantry. # 7.

Kun tuliaseet otettiin käyttöön kaikissa armeijoissa yhä enemmän, ratsuväen panssari varustus ei enää tarjonnut riittävää suojaa luoteja ja varsijousien nuolisadetta vastaan
haarniskan käyttö loppui. Kevyt ratsuväki jäi edelleen toimimaan hyökkäys, häirintä ja tiedustelu aseena, myös raskaampi jonka tehtävä oli suora rintama hyökkäys. 

Sveitsi-  Ruotsi - Norja - Suomi olivat maita joiden nostoväki-armeija (kansanarmeijat) toimivat ilman raskaan ratsuväen tukea, ja olivat myös avuttomia panssaroituja ritari hyökkäyksiä vastaan, mikäli ne olivat taistelussa ilman ratsastavaa (taktista) osastoa.

Sveitsiläinen taistelu-neliö, gewalthaufen, tercio tai falangi kykeni torjumaan ratsuväen hyökkäykset tehokkaasti. 

Piikki falangi nousi uudelleen 1300 luvulla jolloin Flaamit saavutti voiton Ranskan ritariarmeijan hyökkäyksestä Battle of Courtrai taistelussa. Battle of Arbedo taistelun jälkeen uudelleen, kun Sveitsiläinen falangi Gewalthaufen 
sai 1422 kolme ratkaisevaa voittoa Burgundin herttua Kaarle Rohkea armeijasta ja näiden voittojen jälkeen sveitsiläisiä alettiin pitää euroopan parhaana jalkaväkenä.

                            

Hieman myöhemmin sveitsiläinen falangi otettiin käyttöön myös Keisari Maksimilian 
perustaman pyhän saksalaisen ritarikunnan Landsknecht joukkojen keskuudessa.
Nämä kaikki edellä mainitut falangit pysäyttivät tehokkaasti ratsuväen hyökkäykset, 
etenkin renesanssiaikana, jolloin varsijousen, jalkajousen ja arbalestin rinnalla alkoi hakapyssyjen ja muskettien käyttö, joka ruutiaseiden yleistyessä falangien torjunta teho lisääntyi huomattavasti. 

Etenkin espanjalaisten keskuudessa ruutiaseet ilmestyivät pitkien keihäiden rinnalle, joten nämä tehokkaat jalkaväen taistelu neliöt (terciot) pian hallitsivat taistelukenttiä tehokkaalla torjunta voimalla kaikissa euroopan sodissa, josta neliöiden käyttö levisi myös muiden valtioiden jälkaväen käyttöön. 

                             

                              

Espanjalainen jalkaväki hallitsi kuitenkin parhaiten taistelu muodostelma käytön muita paremmin, sodan tilanteiden (euroopassa) kääntyessä väistämättä espanjan eduksi.
Espanjalaisten suuren taisteluneliö (1500 -3000 miestä) taktiikka sijoitti ruutiase-miehet neliön kulmiin pienempinä neliöinä, keihäsmiesten muodostaessa neliön muut sivut, joten näin syntynyttä taistelu muodostelmaa ratsuväki hyökkäyksen oli erittäin vaikea
saada hajoitetuksi, samoin vihollisen jälkaväen oli lähes mahdoton murtaa rintamaa.

Erityisen vaikeaksi tämä osottautui turkkilaisille, joiden ratsuväki oli voimaton näiden
espanjan tercioiden taistelu muodostelmia vastaan joten haarniskoiduista eturiveistä johtuen turkkilaisten jousilla aseistetun kevyen ratsuväen ei ollut mahdollista saada keihäsmiesten rintamaa murtumaan, eikä turkkilaisilla ollut raskas aseista jalkaväkeä.
joka olisi kyennyt murtamaan espanjan keihäsmiesten linjan lähitaistelussa.

Lisäksi espanjalaisten armeijan tapa muodostaa useita tercioita, jotka lähellä toisiaan taistellen muodostivat liikkuvan linnoitusten kentän ja olivat vahvoja myös hyökkäys taisteluissa ja kykenivät hyökkäämään tehokkaasti.

Espanjalaisten neliöiden ylivoima säilyi pitkään ja niitä käytettiin myös uskonsodissa
protestanttien ja katolisten välillä käydyissä yheenotoissa, jossa protestantit saivat kokea niiden tehon Tillyn johtamien pyhän saksalais - roomalaisen keisarikunnan katolisia sotavoimia, niiden saadessa protestanteista voiton toisensa jälkeen.

                               
Käsite ensimmäinen valtakunta tarkoittaa juuri tätä Heliges Römisches Reich (H.R.R.)
keskieurooppalaista valtakuntaa, joka ei siis ollut itsenäinen erillinen valtio. Tämä oli kuningaskunta, joka syntyi Frankkien valtakunnan hajottua Verdunin sopimuksessa. Myöhemmin siihen yhdistettin Konrad II aikana alkunsa saanut nimitys roomalainen keisarikunta. Muodollisesti tämä keisarikunta nimi säilyi vuoteen 1806 asti.

Espanjan tercioiden tehokkuus murskattiin 1600 luvulla, protestanttien saadessa apua kuninkaalta, jonka tehokas ratsuväki murskasi neliöt tulivoiman ja kavioiden alle.

Ritarit / Knight # 6.

Keskusvalta vaikutus voimistui se aikaansai euroopan monet pienet valtakunnat perustamaan omat armeijat. Nämä halusivat palvelukseen ammatti sotilaita, joiden toiminta oli kouluttajana ja myös ja eliitti asevoimana monien ritarien siirtyessä palkka sotilaana palveluun. Näin siirtyi myös kurin alainen käytös, monien asepalvelijoiden liittyessä entisen isäntänsä mukana uuteen armeijaan, joka etenkin italiassa vaikutti 1300 luvulla suuren sotaherra  "kastin" syntymiseen. 

Armeijat haluttiin muodostaa palkkasotureista, vakituisen armeijan rasittaessa liikaa varustajia, eikä näistä koottu sotavoima kestänyt kun joutui kohtaamaan taistelussa vastustajan ritariarmeijan hyökkäyksen. Palkka armeijan, samoin kuin asepalvelu armeijan taktiikka perustui jousimiesten antamaan ensi iskuun ja etenevän jalkaväen antamaan suojaukseen, joka kilvillä suojasi raskaita ritareita ja näiden ratsuja, ennen hyökkäyksen alkua, kevyt ratsuväki suojasi omat sivustat ja iski vihollisen kylkeen.

Uuden haarniskan käyttöön ottamisen johdosta ritarista ja hänen hevosestaan tuli lähes haavoittumaton. Terävät lyönti- tai pistoaseet eivät enää vahingoittaneet, mutta vasarat, nuijat ja muut tylpät lyönti-aseet tehosivat ja pystyivät yhä vahingoittamaan ja siksi näiden alla pidettiin (edelleen) iskuja pehmentävää vaatetta ja haarniskan päällä alettiin käyttää kantajan vaakuna tunnuksella koristeltua asetakkia, myös kilpieen oli

maalattu kantajan vaakuna, josta ritari oli helppo tuntea, vaikka kasvot peitti kypärä. 

Tämän kilpien ja vaatteiden merkintä tavan ansiosta syntyi heraldiikka.

Varsijousen ja ruutiaseiden laajaan käyttöön tuloon haarniska antoi kantajalle hyvän suojan aseita vastaan, eikä sen n. 25 kg paino haitannut liikkumista, juoksua, hyppyä
ja haarniska päälle puettuna saattoi myös uida tai pyörähtää ympyrän. 

Taistelun erilliset yksiköt syntyivät ritarien armeijan järjestyksen perusteella.
Pienin yksikkö (ryhmä/team) oli Peitsi johon kuului yksi ritari, yksi asemies sekä kaksi kevyttä ratsumiestä. Viisi tälläistä yksikköä muodosti vintenarian (joukkueen) johon kuului erillinen johtaja sekä 20 miestä. Edelleen viisi näitä yksikköjä muodosti yhden (eskardoonan) centurian, ja 3 - 5 centuriaa muodosti pataljoonan (pataille). Armeija koostui 2 - 3 pataljoonasta,  jolla oli reservi joukko. Armeijaan kuului lisäksi keihäs- ja käsiasein varustettu jalkaväki, jousimiehet, kevyt jalkaväki tai ratsumies iskujoukko. 

Kevyt ratsuväki muodosti edelleen armeijan pääosan välimeren maissa ja Unkarissa vain pieni osa armeijasta oli raskasta ritari ratsuväkeä. Kevyt ratsuväki oli taistelussa edelleen liikkuva, nopea ja joustava käyttää eri tilanteissa. Nopea liikkuva joukko ajoi vihollisen ahtaalle, pehmittivät hetken, tuli jälleen raskaan ratsuväen iskun vuoro.

Panssaroidut ratsukot / Armored riders .# 5.

Casilinumin taistelussa itäroomalaiset tuhosivat länsi europassa valtaan nousseiden

Frankkien jalkaväen. Tämän kaltaisten taisteluiden jälkeen frankit perustivat raskaasti  

 

suojatut ja varustetut ratsut sekä miesten haarniskat ja varusteet. 

Bysantin mallinen jalustin tuli käyttöön frankkien ratsuväessä katalaunien taistelua edeltävän ajan tienoilla ja ritarien ratsujen ohjauksesta taistelu tilanteissa tuli helposti hallittavaa ja frankit ottivat käyttöön raskaan ratsuväen tekniset sovellukset, saaden aikaan ensimmäisen ritari typpisen ratsuväki armeijan, aina karolingien aikaan asti kestävän sotavoiman.

                                

Ritarit, asevoima, jonka tehtävä rynnäkössä oli saada mahdollisimman paljon tuhoa, murtaa vihollisen puolustus, vihollisen lähtiessä perääntymään tuhota se takaa-ajolla
johon työhön kirveet ja nuijat soveltuivat ehkä parhaiten.

Monet ovat nähneet ja muistavat elokuvan kohtaukset jossa ratsuväki lähtee liikkeelle
hiljaista ravia, tasaisena yhtenäisenä pitkänä rintamalinjana peitset pysty asennossa. 
Kun suljettu tiivis yhtenäinen rintama oli ehtinyt nuolien ampuma etäisyydelle, rintama
eteni kiihdyttäen vauhtia ja sen mukana tuomaa iskuvoimaa. 

                                      

Komento kannukset, sana jolla ritari rintama kiihdytti hevoset täyteen vauhtiin, saaden pitkiin peitsiin täyden iskuvoiman, jonka täysi teho saavutettiin peitset tana asennossa iskemällä täydellä vauhdilla suljetulla tiiviillä rivillä vastustajan jalkaväen rivistöön.
Mikäli iskun ei onnistunut läpäistä vihollista linjan leveydeltä, hyökkäys kuivui kasaan,
muodostui lähitaisteluksi jossa ritarien oli usein laskeuduttava ratsulta ja lähitaistelua
käytiin miekkojen, sotanuijien ja taistelukirveiden avulla.

Mikäli rintama ei murtunut ratsuväen hyökkäyksessä komentaja saattoi määrätä myös
perääntymään ja iskemään uudella rynnäköllä. Yhteishyökkäyksen merkitys oli suuri
jalkaväelle joka joutui ritarien iskun kohteeksi, joka etenkin katafraktien alkuaikana oli suuri pelko viholliselle, jonka rintama mureni pakoon usein ennen taistelun alkamista, vaikka ritarien varusteena oli usein tietysti hevonen, satula, keihäs, kilpi, rengaspaita.

Katalaunien taistelussa hunnit joutuivat perääntymään, taistelun, josta tuli viimeinen läntisen rooman valtakunnan suuri taistelu. Tätä taistelua pidetään yhtenä euroopan
historian käännekohtana jonka jälkeen frankit muodostivat ensimmäiset ritariarmeijat.
Kun länsi rooman keisarikunta oli hajonnut, frankkien valtakunnan kuninkaat nostivat uudelleen esiin ajatuksen yhtenäisestä suuresta lännen keisari valtiosta joka toteutui myöhemmin 800 luvulla Kaarle Suuren toteuttamana, ja karolingit hallitsivat ranskan
uutta valtiota ensimmäisen vuosituhannen vaihteeseen asti. 

Kilpi oli ritarin ensimmäinen tärkea suojavaruste. Kokohaarniskat otettiin käyttöön ja kilven merkitys väheni. Kevyt levyhaarniska syrjäytti vanhat pian rengaspaidat ja suomuhaarniskat ja eri tyyppisten keveiden lähitaistelu aseiden merkitys lisääntyi, myös hevoset suojattiin levyhaarniskalla.

Kaikesta huolimatta raskas aseinen jalkaväki torjui edelleen panssaroituja ritareita, nyt uudella torjunta aseella, varsijousta aseena käyttävien ampujien avulla, joiden nuolet

läpäisivät helposti etenkin rengashaarniskan, mutta myös levyhaarniskan. 
Syynä tähän oli panssaroiden raskaan asevoiman yksittäinen käyttö taistelussa, jossa
jokainen ritari taisteli nyt yksinään omana yksikkönä, ei keskitettynä yhteis joukkona.

                               

Vaikka mogoolit olivat vetäytyneet, he palasivat uudelleen europpaan, aina suomen lähialueelle asti. Mongoli armeijalla oli kevyttä ja raskasta ratsuväkeä eri tehtäviin joiden menestyksen salaisuus oli liikkuva joustava taktiikka ja suuret reservi joukot joilla vihollinen saarrettiin, armeijaa johdettiin torvien soitolla ja lippu merkkien avulla.

                              
   
Mongolien ratsuväen aseena oli jousi jonka kantomatka oli 250 m, pitkäjousta kaksi kertaa pidempi, nahkainen kypärä ja panssari, toinen jousi, peitsi miekka sekä nuija.
Mongolit käyttivät heittokoneissa ruudista tehtyjä räjähteitä joiden valmistus oli opittu kiinan kanssa käydyissä sodissa, lisäksi ratsuväki kykeni ampumaan ratsun selässä tarkasti kovassa vauhdissa.

                           

Mongolien euroopan valloitus päättyi 1242 Puolan ja Liettuan alueelle, jonka jälkeen armeijat kääntyivät takaisin suurkaanin kuoleman johdosta, palaten mongoliaan.
Mongolien valtakunta on ihmisten historian suurin tunnettu yhtenäinen valtakunta.

Raskas aseinen ratsuväki / Heavy arms cavalry # 4.

Rooman valtakauden laajentuessa pohjoiseen aina tonavalle asti ratsuväen roolista tuli taistelukäytössä entistä ratkaisevampi, pääasiallisena vastujana olevat barbaarit olivat jalkaväkeä, johon ratsuväen hyökkäys toimi hyvin, kuten myös barbaarien kevyesti aseistautunutta ratsuväkeä vastaan. 

Legioonalaisista muodostui toimiminen raskaan ja kevyen ratsuväki joukkojen suoja ja tukijoukkoina, ratsuväen hyvän liikkuvuuden johdosta.

Ratsuväen etuutena oli myös hyvä liikkuvuus alueilla, jossa tiet puuttuivat tai olivat hyvin huonokuntoisia joten varusteiden, jalkaväen ja huoltovankkurien liikkuminen oli hankalaa märkä metsäinen maasto hankaloitti lisää kaikkea legioonien toimintaa.

Raskaasta haarniskoidusta ratsuväestä, equites clipanarii, tuli rooman armeijan tehokas iskuvoima, joiden suojana oli ylävartalon peittämä raudasta valmistettu levyhaarniska, lorica segmentata, joka jätti käsivarret paljaiksi. 

Legioonien rooliksi jäi taistelukentän lopullinen puhdistus ja ratsuväen osastoiden suojelu eli apulaji toiminta molemmille, niin katafrakti, kuin kevyille auxilia ratsujoukoille näiden suorittamien ensi-iskujen jälkeen.
Raskaasti asitetulle ja panssaroidulle ratsuväkijoukolle kehitettiin bysantissa taktiikka taistella jousilla aseistettuja kevyitä ratsuväkijoukkoja vastaan, johon legioonat eivät kyenneet vastaamaan. Tämä taktikka otettiin käyttöön 500 #. 

Bysantin raskas ratsuväki sai alkunsa roomalaisten raskaasta ratsuväestä. Näiden ratsut olivat panssaroitu lähes kokonaan ja paljon raskaammin kuin roomalaisten ja soturin varusteet olivat paljon roomalaisia vahvemmat. Bysantin ratsuväki ei lähtenyt vihollisen taakaa ajoon ja nämä ratsumiehet kykenivät jousilla vastaamaan viholliselle.

Jousella ampumista ja taistelussa ja hyökkäysvaiheessa auttoi uuden mallinen jalustin joka tasapainotti ratsastajaa, etenkin pitkän hyökkäyskeihään käytössä joita tämän jalustin mallin ansiosta otettiin bysantin ratsuväen käyttöön.

Tämän raskaan ratsuväen aseistuksena oli peitsi (4,5 m kontos) jousi (toxion) miekka (spathion) ja taistelutikat (marzobarbuloi), ja siinä missä roomalaisten panssarit olivat jäykkiä (lorica segmentata) tämän ratsuväen panssari oli joustava ja salli vapaamman liikkumisen, joka taistelutilanteessa oli etuus ja hevosten selästä oli helpompi ampua myös jousella, näiden uusien jalustimien ansiosta, joilla hevosen ohjaus oli helppoa.

Roomalaiset käyttivät yksikkö tunnuksia myös raskaassa ratsuväessä, joiden tunnus oli drago, lohikäärmeen pää, viiri, pienikokoinen vaakasuorasti tankoon kiinnitetty taistelumerkki, standaari, saman kaltainen joka on totuttu näkemään walesin lipussa ja myöhemmin on väitetty että tämä rooman ratsuväki olisi toiminut myös esikuvana Atrhurille ja hänen ritareilleen.

Ratsuväki / Light fast cavalry # 3.

Kun sotavaunut ja kevyesti varustettu ratsuväki ei kyennyt murskaamaan raskaasti aseistautuneita, pitkillä torjuntakeihäillä varustettuja falangeita, ratsumiesten asusteet
muuttuivat rengaspaidoiksi joita keihään oli vaikea lävistää, pää suojattiin kypärällä, aseena oli pitkä keihäs, lähiaseena miekka, nuija tai kirves.

Kevyt ratsuväki vältti lähitaistelu kontaktia vihollisen raskaan ratsuväen kanssa, pakeni ja iski jälleen uudestaan. Kun vihollisen ratsuväki lähti takaa ajoon ratsumiehet
kääntyivät ja ampuivat taakseen.

Iskukykyistä kevyttä ratsuväkeä käytettiin tämän raskaammin varustetun ratsuväen rinnalla antamaan nopeat ensi iskut, falangien tai legioonien linjaan, uusimaan isku ja jälleen vetäytymään houkutellen vihollisen ratsuväkeä seuraamaan, jolloin raskaampi
panssaroitu ratsuväki iski jalkaväen kimppuun, murskasi linjan tunkeutuen linjan läpi kun vihollinen oli tarpeeksi heikentynyt jousilla varustetun ratsuväen iskuista.

Armenia oli ensimmäinen jonka armeijassa panssaroitu ratsuväki otettiin käyttöön 
300 vuotta ennen ajaskun alkua (b.c.), aseistus peitsi (kontos) ja miekka (spathion). 
Panssaroidulla ratsuväellä pyrittiin murskaamaan keihäin varustettu jälkaväen linja, suoritaa läpimurto vihollisen linjaan, suorittaa taistelussa ratkaisu.
Armeniasta panssaroidun ratsuväen käyttö levisi eurooppaan, ensin kreikkaan jonka
kielestä katafraktes (rengaspaita) sana tulee. Roomalaiset tutustuivat katafrakteihin
sarmaattien kanssa käydyissa taisteluissa, josta panssaroitujen ratsumiesten käyttö levisi rooman sotajoukkojen käyttöön, joita kutsuttiin equites catafractarii joukoiksi.

Hadrianuksen aikaan käyttöön otettu raskas ratsuväki varustettiin pitkällä peitsellä, hevosen panssarointia kevennettiin liikkuvuuden ja kestävyyden parantamiseksi.
Panssarointi verhosi enää vain hevosen etuosaa, päätä ja kaulaa.

Sodankäynti tavat muuttuivat parisataa vuotta myöhemmin, ja ratsastajan haarniska
muuttui. Roomalaisen katafraktin varusteena oli metallisuikaleista punottu haarniska
loriga segmentata, hevosen pään ja etuosan verhous oli clipanium lamellihaarniska.

Jalkaväestä oli tullut hidas aselaji ratsumiehiin verrattuna ja katafraktit olivat vain yksi asetyyppi roomalaisten ratsuväessä, jossa kevyt ratsuväki edelleen säilytti asemansa hyvän liikkuvuuden ansiosta, josta syystä se muodostui eniten käytetyksi aselajiksi hyvän ja nopean iskukykyvyn ansiosta vastustajien jalkaväkeä vastaan käyttynä.

Roomalaiset olivat joutuneet pulaan parthialaisia vastaan käydyssä taistelussa 350 b.c
jossa vastustajan raskas ratsuväki ja nopeat, liikkuvat, jousilla aseistetut ratsujoukot murskasivat roomalaiset Carrhaen taistelussa. Tämän jälkeen roomalaiset välttivät pitkään yhteenottoa parthien ratsuväen kanssa peläten legioonien menetystä. 

Taktikot laskivat raskaan ratsuväen pysäyttämiseen tarvittavan legioonan, joka linja olisi kahdeksan sotilaan syvyinen. Vasta seuraavat rivit pystysivät pysäyttämään ja torjumaan raskaan ratsuväen hyökkäyksen.