Libya 1934 Africa Settentrionale Italiana

Italian Libya oli Italian Pohjois-Afrikassa nykyisen Libyan alueella sijainnut siirtomaa vuosina 1911–1943.

Virallisen siirtomaa statuksen alue sai 1934, mutta Italia oli vallannut Libyan ydin- alueeseen kuuluvan pohjoisen rannikkoseudun turkkilaisilta jo vuoden 1911 Italialais-turkkilaisessa sodassa. Sisämaassa sijaitseva Fezzanin aavikko onnistuttiin valloittamaan vasta 1934, sillä paikalliset paimentolaisheimot vastustivat miehitystä aseellisesti. 

Senusien kapinan kukistuttua Italialaiset perustivat alueelle lukuisia keskitysleirejä, joilla kuoli useita kymmeniä tuhansia arabeja. Väkivaltainen siirtomaapolitiikka oli muille suurvalloille kasvava kritisoinnin aihe. Monet italialaiset muuttivat tuossa vaiheessa Libyaan ja aluetta pyrittiin modernisoimaan ja tieverkostoa sekä teollisuutta parantamaan.

Italialaisilla oli jotakin alueellisia kiistoja Egyptille ja Brittiläiselle Sudanille kuuluneista aavikkoalueista kaakkois-Libyan rajalla. Halu yhdistää Pohjois-Afrikan siirtomaat ja Italian Itä-Afrikka olivat merkittävä syy Italian osallistumiseen toiseen maailmansotaan. Libyalla olikin merkittävä rooli Pohjois-Afrikan taisteluissa. 

Italian liityttyä sotaan kesällä 1940 Libyassa olleet italialaisjoukot aloittivat Rodolfo Grazianin johdolla hyökkäyksen Egyptiin. 

Alkumenestyksen jälkeen hyökkäys tyrehtyi ja brittiarmeijan suorittama Operaatio Compass työnsi rintamalinjan kauas Italian Libyan alueelle. Apuun saapuneiden saksalaisjoukkojen komentaja Erwin Rommel valloitti kuitenkin menetetyt alueet takaisin ja eteni pitkälle Egyptin alueelle. 
Yhdessä lyhytaikaisen Tunisian miehityksen kanssa nämä alueet muodostivat Italian Pohjois-Afrikan.

Libyan alueella käyty Tobrukin taistelu muodostui yhdeksi Pohjois-Afrikan sodan merkittävimmistä taisteluista. Kärsittyään tappion niin Tobrukissa kuin Egyptissäkin ja nämä yhdistettynä Fezzanissa tapahtuviin jatkuviin kansannousuihin ja beduiinien tekemiin hyökkäyksiin sai akselivaltojen joukot vetäytyivät Libyasta ensin Tunisiaan ja sitten Eurooppaan. Myös alueelle muuttaneet italialaissiirtolaiset pyrittiin evakuoimaan takaisin Italiaan. Libya siirtyi liittoutuneiden hallintaan: Ranska otti kontroolliinsa Fezzanin ja Britannia Tripolitanian ja Kyrenaikan, joita nämä hallitsivat, kunnes Libya itsenäistyi vuonna 1951.
---------
Libyan historia alkoi italialaisten siirtomaa valta alkoi 1910-luvulla ja kesti helmikuu 1947, jolloin Italia virallisesti menetti kaikki entisen Italian siirtomaansa. Se voidaan myös jakaa kahteen jaksoon, Ensimmäinen 1911 - 1934 nimellä Italian siirtomaavalta ja toinen vuodesta 1934 nimeltään Italian Libya jota nimitettiin perustamisen jälkeen sanalla Libya, poliittisena toimenpiteenä..

Libyan asuttaminen alkoi heti vuonna 1911 jolloin rannikon Tripolitania ja Kyrenaika valloitettiin ottomaanien imperiumilta Italian - Turkin välillä käydyssä sodassa.
3 lokakuu 1911 Italia hyökkäsi Tripoliin käyttäen tekosyynä väitettä jossa vapautetaan nämä alueet istanbulin ottomaanien vallasta.

Vaikka arabit suuri kapina arabien, ottomaanien sulttaani antoi italialaisille Libyan allekirjoittamalla Lausannen sopimuksen vuonna 1912 (ei pidä sekoittaa tunnetumpi sopimus samalla nimellä tehty vuonna 1923). Tripoli oli pääasiallisesti Italian valvonnan vuonna 1914, mutta molemmat Kyrenaika sekä Fezzan oli kotona kapinallisia johtaa Senusit.

Vaikka arabit vastustivat suuresti, ottomaanien sulttaani luovutti Libyan italiallaisille allekirjoittamalla 1912 Lausannen sopimuksen jota ei pidä sekoittaa hieman tunnetumpaan ja saman nimiseen sopimukseen joka on tehty vuonna 1923. 
Tripoli oli lähes kokonaan Italian valvonnassa 1914, mutta molemmat Kyrenaika sekä Fezza olivat Senussien johtaman kapinallisten kotipaikkoja. 

Italo Balbo, 1934-1940 kuvernööri Italian Libya, on joidenkin mielestä Italian historioitsijat (kuten G. Gentile) olla isä modernin Libya. Hän edisti siirtokuntien Libya italialaiset
25. lokakuuta 1920 Italian hallitus tunnusti Sheikh Sidi Idris kuten perinnöllinen johtaja liikuteltavien Senusit , leveillä viranomaisen Kufra ja muita keitaita, koska emiiri Kyrenaika , uusi otsikko pidentää British päättyessä maailmansodan . Emir tulisi lopulta kuningas vapaan Libyan valtion jälkeen toisen maailmansodan .

Italialaiset käyttivät runsaasti siirtomaan Savari ratsuväen joukkoja joita esiintyi ensimäisen kerran joulukuussa 1912. Yksiköihin oli rekrytoitiin arabi-berberiväestöä Italian miehiyksen alkamista seuraavina vuosina 1911-12. Savari kuten Spahi joukot annetaan Libyan poliisin käyttöön, joista osa oli Regio Corpo Truppe Coloniali della Libia (Royal Corps of Libyan Colonial sotilaita).

Useita uudelleen järjestelyjä tehtiin siirtomaavallan viranomaisten taholta arabien aseellisesti vastustavan opposition vaatimuksesta erityisesti Kyrenaikassa.
Vuodesta 1919 (17 May) vuoteen 1929 (24 tammikuu), Italian hallitukselle valitti kaksi perinteikästä maakuntaa, joissa molemmissa oli omat erilliset siirtomaahallinnot.
Järjestelmä hallintaa paikallisin kokoonpanoin oli kunnissa rajoitettu ja vahvistettiin, mutta peruttiin 09 maaliskuu 1927.

Vuonna 1929, Tripoli ja Kyrenaika yhdistettiin yhdeksi siirtomaa maakunnaksi. Sitten vuonna 1934, koska Italia halusi saavuttaa keisarillisen tilan rajat, vanha klassinen nimi "Libya" elvytettiin siirtomaan viralliseksi nimeksi. Vastikään perustettu Libya jaettiin hallinnollisesti neljään maakuntaan, Tripoli, Misrata, Bengasin  ja Derna. Fezzan alue oli nimeltään Territorio Sahara Libico.

Italian asuttaminen ottomaanien Tripolitanian ja Kyrenaikan maakunnissa ei aluksi onnistunut ja vasta 1930-luvun alussa Italian kuningaskunta pystyi ottamaan täyden määräysvallan alueella.

Italian kuvernööri marsalkka ilmavoimien Italo Balbo edistää syntymän modernin valtion "Libya", ja vuoteen 1940 asti suosinut integrointi Italian siirtolaisia ​​Libyaan arabi- väestöstä. Hän on joidenkin mielestä Italian historioitsijat (kuten G. Gentile) olla isä modernin Libya. 
------------
Taistelut Libyassa tehostui liittymisen jälkeen, kun Benito Mussolini nousi valtaan.
Emir Muhammad Idris pakeni Egyptiin vuonna 1922.


Idris of Libya




Omar Mukhtar, 
Senussien Sheikki joka kohosi kansannousun johtajaksi.


Vuosien 1922-1928 aikana Italialaisten joukkojen komentajan toimi Kenraali Badoglio rankaisevaa rauhan kampanjaa harjoittaen. Badoglion seuraajaksi kenttälle saapui Kenraali Rodolfo Graziani, komission hyväksyttyä Mussolinin sillä ehdolla, että hänen on murskattava Libyalaisten vastarinta ja määrättävä erilliset rajoitukset italialaisessa
tai kansainvälisessä tuomioistuimessa. 

Mussolini oli tämän kuultuaan sopinut asian välittömästi.

Paljon kiistanalaisen aselevon jälkeen, 3. tammikuuta 1928 Italian politiikka Libyassa saavutti täyden mittakaavan mukaisen sodan. 

Helmikuussa 1931 Italialaisten siirtomaavallan hallinto Sotamarsalkka Rodolfo Grazianin johdolla päätti rakentaa piikkilanka-aidan joka ulottuu Välimeren Bardian satamasta aina Jaghbub asti, joka on 270 km päässä välimerestä.

Valvonta suoritettiin panssaroitujen auto-partioiden sekä ilmavoimien lentokoneiden
avulla. Aita pyrki murtamaan kapinallisten tavaratoimitukset ja kulkuyhteydet jolla myös Senussien pako Egyptiin voitiin estää.

Aidan rakentaminen aloitettiin huhtikuussa 1931, ja se päättyi syyskuussa.
Tämä kaikki yhdessä paikallisväen kieltäminen tukea kapinallisia karkotti lähes koko väestön ja oli myös ratkaiseva jouduttaen kapinan päättymistä. Aita kulkee edelleen pitkin Libyan ja Egyptin rajaa Tobrukin lähellä.

Tässä pakkosiirtolaisuus vuosina yli 100.000 ihmistä päättyi Suluq tai El Agheila keskitysleireille jossa tuhannet kuolivat surkeissa oloissa.  Arabien historoitsijat arvioivat, että nälkään ja tauteihin on kuollut vähintään 80.000 tai jopa kolmasosa Cyrenaican silloisesta väestöstä.

Fasisti historioitsija Giovanni Gentile väitti että määrä oli liian suuri ja vain muutamia tuhat kuoli lähinnä tauteihin (Espanjan flunssa epidemian ja seuraukset) ja nälkään. Al-Mukhtarin vangitsemisen jälkeen 15 syyskuu 1931 ja vangitsemista seurannut teloitus Benghazissa aiheutti vastustuksen raukeamisen. 
Ainoa vastus Italiaa vastaan kiteytyi nyt Kyrenaikan Emiiriin Sheik Idris ympärille. 

Vuoteen 1934 Libya oli täysin rauhoittunut ja Italian uusi kuvernööri Italo Balbo aloitti politiikan välisen integraation libyalaisia ​​ja italialaiset, jotka osoittautuivat täysin onnistunut. Kesällä samana vuonna hän loi uudenlaisen poliittisen kokonaisuuden nimeltään Italian Libya.


Vuonna 1939 hyväksyttiin laki jossa muslimi saa liittyä Kansallinen fasistipuolue ja erityisesti muslimien Liktori liittoon, (Associazione Musulmana del Littorio) ja 1939 nämä uudistukset sallittiin Libyan armeijan yksiköiden luomiseksi Italian armeijaan. 

Tämän seurauksena toisen maailmansodan aikana maassa oli voimakas Italialaisten kannatus monien libyalaisten taholta, etenkin niiden jotka kirjoittautui Italian armeijan (muut Libyan joukot taistelivat Italian kuningaskunta vuodesta 1920: Savari (ratsuväki rykmentti) ja ratsupoliisiin, joita kutsutaan Spahi). 

 Näistä miehistä perustettiin kaksi divisioonaa käsittävä Libyan siirtomaavallan osastot, joissa oli yhteensä 30.000 syntyperäistä muslimi sotilasta.
Nämä Libyalaiset jalkaväkidivisioonat, 1. Libyan Division Sibelle, sekä 2. Libyan Division Pescator, osallistuivat kesällä 1940 Italian tekemään hyökkäykseen Brittien armeijaa vastaan Egyptissä.

Italian kuningaskunnan toimesta rakennettiin Libyaan lähes 400 kilometriä rautateitä, 950 mm raideleveydellä. Vuodesta 1912 alkaen Tripoliin oli viety useita uusia junia käytettäväksi rautateillä joita italialaiset olivat rakentaneet Tripolin ympäristöön.

Viimeisen radan italialaiset aloitti Tripoli-Bengasissa, 1040 km, 1435 mm raideleveys, kesällä 1941, mutta heidän kokemansa tappiot toisen maailmansodan alkupuolella pysäytti radan rakentamisen.

13. syyskuu vuosi 1940, Mussolinin hyökkäsi Egyptiin käyttäen Libyan moottoriteitä Italian asevoimien siitämiseksi Egyptin rajalle. Myös kaksi Libyalaista siirtomaavallan joukko-osastoa, yhteensä 30.090 syntyperäistä muslimi sotilasta osallistui tähän hyökkäykseen.

Myös Libyalainen Laskuvarjojääkäri-pataljoona joka perustettiin hieman ennen toisen maailmansodan alkua oli ensimmäinen tehokas kokeilu tämäntyyppiselle yritykselle, jonka tarkoituksena oli luoda vastaava joukko-osasto myös kaikille muille Pohjois Afrikan maille. Myös tämä osoitti, kuinka hyvin onnistunut oli Italialaisten Libyan asuttamis-prosessi.

1947 tehdyn liittoutuneiden rauhanehtojen sopimuksen mukaisesti Italia, joka halusi säilyttää siirtomaa Tripolitanian (ja Ranska, jotka halusivat Fezzan), luopui kaikista vaateistaan Libyassa. Näin Libya pysyi yhtenäisenä.


Vuoden 1998 heinäkuussa Italian hallitus tarjosi virallista anteeksipyyntöä Libyalle. Elokuussa 2008. kaksi kansakuntaa allekirjoittivat sopimuksen ystävyydestä, jossa 
annetaan Libyalle 5 miljardin Yhdysvaltain dollarin arvosta eri tuotteita tai palveluita, mukaan lukien lukien rakentaa Libyan osuus Kairon-Tunisin moottoritietä, annetaan Libyalle, ja tämä lopettaa kaikki jäljellä olevat vihamielisyydet maiden välillä.

Italialaisten alle kolmekymmentä vuotta kestäneen siirtomaakauden aikana 1911-1941 toteutettiin Libyassa valtavia julkisia rakennusurakoita, jolloin maan talous kohosi kukoistamaan Rooman imperiumin aikaiselle tasolle näkymättömyydestä, jossa maa oli ollut Rooman valtakunnan romahtamisesta asti.

Italialaiset maanviljelijät ohjattiin viljelemään maata, joka oli menettetty erämaalle jo vuosisatojen ajaksi. Myös arkeologia nousi uudelleen kukoistamaan.
Leptis Magna valittiin virkaan uudelleen vuonna 1920 ja sitä pidettiin symbolisena Italian oikeutena asuttaa Libyan alue, jossa järjestettiin uusi asutus alue Amerikan Italialaisille maahanmuuttajille kolmekymmentä luvulla

1939 väestölaskenta keskittyi rannikolle Tripolin kaupungin ympärille, Italian väestöä numeroitiin 108419 Tripolin ympärystössä (joka oli 12,37%)  sekä Bengasissa (31%) alkuperäisestä väestöstä.

Vuonna 1938 kuvernoori ja ilmavoimien marsalkka Italo Balbo, toi 20.000 italialaista maanviljelijää asuttamaan Libyaa ja perusti heille 26 uutta kylää pääosin Kyrenaikan
alueelle. Myös 22000 Libyan juutalaista asutettiin ilman ongelmia tähän samaan yhteiskuntaan sen neljännessä jaossa.  Kesän 1941 jälkeen kun Saksan Afrika Korps joukot saapuivat Libyaan, alkoi juutalaisten siirto tilapäisiin internointileireihin Libyan SS-joukkojen valvontaan.

Mussolini pyrki sulauttamaan Libya arabit, joita hän kutsui italialaisiksi muslimeiksi joten jo vuoden 1939 alkaessa kymmenen kylää on perustettu arabeille ja berbereille. 
Kylien nimet:  El Fager (Dawn), Nahima (Delicious), Azizia ( tuoksuva), Nahiba (Risen) Mansura (Victorious), Chadra (Green), Zahara (kukkia), Gedina  New), Mamhura ( kukoistaa), El Beida (valkoinen).

Kaikista näissä uusissaa kylissä oli moskeija, koulu, sosiaalinen keskus (urheilu perusteet ja elokuva) sekä pieni sairaala.

Tämä oli palkinto sotilaallisista suorituksista Libyan siirtomaavallan joukoissa. 1936 Savaris ja muita Libyan yksiköitä osallistui Italian hyökkäykseen Etiopiassa ja saivat Kultaisen kunnia mitalin heidän osoittamastaan suorituskyvystä näissä taisteluissa

9. tammikuuta 1939 Libyan siirtokunta otettiin osaksi Italian suurkaupunkialueita ja myöhemmin sitä pidetään olennaisena osana Italialaista valtiota.
Vuoteen 1939 mennessä italialaiset oli rakentaneet 400 km uusia rautateitä, 4000km uusia maanteitä, joista tärkein ja suurin oli Tripoli Tobruk, nimeltään Via Balbia.
Toisen maailmansodan aikana rakennettin vielä uusi Via della Vittoria ja uusi Tripoli-Benghazi rautatie.

Kaikki Italialaisten hankkeet loppuivat Italian tappioon. Libya kokemukset 1940 luvun lopulla olivat alku maailmanlaajuisen siirtomaavallan purkamisekselle joka aloitettiin sodan jälkeen, seikka joka oli tunnusomaista myös monille Euroopan siirtomaille 1950 -1960 luvulla.
------------------------------

Regional growth in Italy Libya: Territory CECED of the Ottoman Empire in 1912 (dark green), but in fact Italy controlled by only five ports (black), areas CECED French and the British in 1919 and 1926 (light green), areas CECED France and Britain 1934/35 (red).
------------------------------

In 1929, Tripoli and Cyrenaica were united as one colonial province. Then in 1934, as Italy wanted to achieve imperial status, the classical name "Libya" was revived as the official name of the colony. The newly created "Libya" was then split administratively into four provinces, Tripoli, Misrata, Benghazi, and Derna. The Fezzan area was called Territorio Sahara Libico and administered militarily.

The Italian colonization of the Ottoman provinces of Tripolitania and Cyrenaica was not initially successful and it was not until the early 1930s that the Kingdom of Italy took full control of the area.

The Italian governor Marshal of the Air Force Italo Balbo promoted the birth of the modern state of "Libya", and until 1940 favoured the integration of Italian emigrants to Libya with the Arab population. He is considered by some Italian historians (such as G. Gentile) to be the Father of modern Libya.

Territorial growth of Italian Libya: Territory ceced by Ottoman Empire 1912 (dark-green) but effectively Italy controlled only five ports (black), territories ceced by France and Britain 1919 and 1926 (light-green), territories ceced by France and Britain 1934/35 (red)

Fighting intensified after the accession to power in Italy of the dictator Benito Mussolini. The Emir Muhammad Idris fled to Egypt in 1922. From 1922 to 1928, Italian forces under General Badoglio waged a punitive pacification campaign. Badoglio's successor in the field, General Rodolfo Graziani, accepted the commission from Mussolini on the condition that he was allowed to crush Libyan resistance unencumbered by the restraints of either Italian or international law.                                                                                                  Mussolini & Badoglio                                                                        

Mussolini reportedly agreed immediately and Graziani intensified the oppression. Some Libyans continued to defend themselves, with the strongest voices of dissent coming from the Cyrenaica. Omar Mukhtar, a Senussi sheikh, became the leader of the uprising.

After a much-disputed truce on 3 January 1928, the Italian policy in Libya reached the level of full scale war. A barbed wire fence was built from the Mediterranean to the oasis of Jaghbub to sever lines critical to the resistance. Soon afterwards, the colonial administration began the wholesale deportation of the people of the Jebel Akhdar to deny the rebels the support of the local population. 

                                  Inmates at the El Agheila concentration camp.

The forced migration of more than 100,000 people ended in concentration camps in Suluq and El Agheila where thousands died in squalid conditions. It is estimated by Arab historians that the number of Libyans who died - killed either through combat or mainly through starvation and disease - is at a minimum of 80,000 or even up to one third of the Cyrenaican population.

Fascist historian Giovanni Gentile claimed that this amount was excessive, and only a few thousands died, mainly of disease (even related to the "Spanish flu epidemy" and consequences) and starvation. After Al-Mukhtar's capture September 15, 1931 and his execution in Benghazi, the resistance petered out. Limited resistance to the Italian occupation crystallized round the person of Sheik Idris, the Emir of Cyrenaica.

By 1934, Libya was fully pacified and the new Italian governor Italo Balbo started a policy of integration between the Libyans and the Italians, that proved fully successful. In summer of this year he created the new political entity called Italian Libya.

In March 1937 Mussolini made a state visit to Libya, where he opened a new military highway running the entire length of the colony (the Via Balbia). For propaganda reasons he had himself declared Protector of Islam and was presented with a symbolic sword. Mussolini's publicized encouragement of the Arab nationalist movement suited his wider policies of confronting Britain and France. 

He also sought to fully colonise Libya, introducing 30,000 Italian colonists which brought their numbers to more than 100,000. These colonists were shipped primarily to Sahel al-Jefara in Tripolitania and the Jebel Akhdar in Cyrenaica, and given land from which the indigenous inhabitants had been partially removed during the colonial war in the 1920s.

In 1939, laws were passed that allowed Muslims to be permitted to join the National Fascist Party and in particular the Muslim Association of the Lictor (Associazione Musulmana del Littorio), and the 1939 reforms allowed the creation of Libyan military units within the Italian army.

As a consequence during the Second World War, there was strong support for Italy between many Libyans, who enrolled in the Italian Army (other Libyan troops were fighting for the Kingdom of Italy since the 1920s: the Savari (cavalry regiments) and the mounted police called Spahi). 

Indeed two divisions of Libyan colonial troops (with 30000 native Muslim soldiers) were created (and in summer 1940 the first and second Divisions of Fanteria Libica -Libyan infantry - participated in the Italian offensive against British army in Egypt): 1 Libyan Division Sibelle and 2 Libyan Division Pescatori.

                                                Tripoli central station

The Kingdom of Italy built in Libya nearly 400 km of railways with 950 mm gauge. Since 1912 were imported to Tripoli new trains for some railways being built around Italian Tripoli. The last line the Italians started to create was the Tripoli-Benghazi (of 1040 km with 1435 mm gauge) in summer 1941, but their defeat in World War II stopped it at the beginning.

In 13 September 1940, Mussolini's highway was used for the invasion of Egypt by Italian forces stationed in Libya. Two divisions of Libyan colonial troops (for a total of 30090 native Muslim soldiers) participated in the offensive. Even a battalion of Libyan paratroopers was raised shortly before World War II, the first force of this kind to be created in all Africa. This showed how successful was the process of colonization in Italian Libya.

Under the terms of the 1947 peace treaty with the Allies, Italy, which hoped to maintain the colony of Tripolitania, (and France, which wanted the Fezzan), relinquished all claims to Libya. Libya so remained united.

In July 1998, the Italian government offered a formal apology to Libya. In August 2008 the two nations signed a treaty of friendship in which US$5 billion in goods and services, including the construction of the Libyan portion of the Cairo-Tunis highway, would be given to Libya to end any remaining animosity.

                                               Tripoli Central station

The Italians in less than thirty years (1911–1941) built huge public works, allowing the Libyan economy to flourish to a level unseen since the time of the Roman Empire. Italian farmers cultivated lands that had been lost to the desert for centuries.[where?] Even archaeology flourished. Leptis Magna was rediscovered in the 1920s and viewed as a symbol of the Italian right to colonize the region. Libya was considered the new "America" for Italian emigrants in the Thirties.

The Italian population numbered 108,419 (12.37% of the total population) at the time of the 1939 census, concentrated on the coast around the city of Tripoli (37% of the city's population) and Benghazi (31%). In 1938, Marshal of the Air Force Italo Balbo, the Governor, brought 20,000 Italian farmers to colonize Libya, and 26 new villages were founded by them, mainly in Cyrenaica.

The 22,000 Libyan Jews were allowed to integrate without problems in the society of the Fourth Shore (but after summer 1941, with the arrival of the German Afrika Korps, they started to be moved to temporary internment camps in Libya under Nazi SS control).

Mussolini sought to assimilate the Arabs of Libya (whom he called "Muslim Italians") and so in 1939 ten villages were created for Arabs and Berbers: "El Fager" (It. Alba, En. Dawn), "Nahima" (It. Deliziosa, En. Delicious), "Azizia" (It. Profumata, En. Perfumed), "Nahiba" (It. Risorta, En. Risen), "Mansura" (It. Vittoriosa, En. Victorious), "Chadra" (It. Verde, En. Green), "Zahara" (It. Fiorita, En. Blossomed), "Gedina" (It. Nuova, En. New), "Mamhura" (It. Fiorente, En. Flourished), "El Beida" (It. La Bianca, En. White). 

All these new villages had their mosque, school, social centre (with sport grounds and cinema) and small hospital. This was a reward for the military performance of the Libyan colonial troops: in 1936 Savaris and other Libyan units took part in the Italian invasion of Ethiopia and received a "Gold Medal of Honour" for their distinguished performance in battle 

On January 9, 1939, the colony was incorporated into metropolitan Italy and thereafter considered an integral part of the Italian state. By 1939, the Italians had built 400 km of new railroads and 4,000 km of new roads (the most important and largest was the one from Tripoli to Tobruk, named Via Balbia). Even during WWII a new road was being built, the Via della Vittoria, and a new Tripoli-Benghazi railway.

 Libyan paratroopers of the 1 Libyan Division Sibelle

All the Italian projects disappeared after the Italian defeat: Libya in the late forties experienced the beginning of the worldwide process of decolonization that characterized colonies of Europe in the Fifties and Sixties.