Battle of Raate Road - Raatteen tie taistelu

The Battle of Raate Road was a battle fought during the Winter War between the Soviet Union and Finland in January 1940, as a part of the Battle of Suomussalmi.

On December 7, 1939, the Soviet 163rd Rifle Division captured Suomussalmi, but found itself trapped deep inside Finnish territory, and the Soviet 44th Rifle (Ukrainian) Division was sent to aid the 163rd. Over the next week, Colonel Hjalmar Siilasvuo's outnumbered 9th Division stopped and decisively defeated the Soviet forces on the Raate-Suomussalmi road. Finnish motti tactics proved to be very effective in this battle.

During the battle of Suomussalmi, the Finns cut the Raate road on December 11, 1939. The action blocked the second, southern supply route to the Soviet 163rd Rifle Division in the town of Suomussalmi. The Finns also cut the first, northern supply route on 13 December, and the Soviets were forced to open a new supply route through Lake Kiantajärvi. The 163rd Division was nearly surrounded and suffered major casualties in Suomussalmi. 

Battle of Raate Road
Part of the Winter War
Fragment of the destroyed Soviet column on the road
Date January 1–7, 1940 Location Eastern Finland Result Finnish victory
Belligerents
Finland	Soviet Union
Commanders and leaders
Hjalmar Siilasvuo	Alexei Vinogradov
Strength
About 10,000 in total	Officially 13,962 -25 000
Casualties and losses
402 killed according to Finnish estimates	Est. at least 7,000–9,000 killed according to Finnish estimates 1,300 captured

The situation was getting worse, and on 20 December the commander of the 163rd Division, Andrei Zelentsov, asked permission to retreat from Suomussalmi. In response, part of the 44th Division, the 1st Battalion of the 305th Rifle Regiment, and the 3rd Battalion of the 662nd Rifle Regiment, were sent to reinforce the 163rd Division troops near Suomussalmi. Zelentsov's concerns were not understood at Red Army headquarters, as the entire 44th Division was about to move along the Raate road.

Most military historians date the battle of the Raate road from 1 January to 7 January 1940. The Raate road was a battlefield during the entire Winter War. Before the main battle against the 44th Division, the Finns fought defensive battles against a part of 163rd Division on the Raate road. Furthermore, some battles were fought on the east side, near the border, on the road during the rest of the Winter War.

At the start of the battle of Raate road, Siilasvuo's 9th Division had already destroyed the Soviet 163rd Division. 
After that, it received orders to destroy the Soviet 44th Division, which was stopped on the road near Haukila, 12 kilometers from Suomussalmi. 
The Finnish 9th Division was split in four squadrons, each named after their commanders. The decisive battle was ordered to begin on January 5, 1940, 08:30.

The battles focused on Haukila, where most of the Soviet troops were located and where squadrons "Mandelin" and "Mäkiniemi" attacked. Squadron "Mäkiniemi" had started moving towards Haukila a few days before the official attack. At the same time, the fresh 3rd NKVD Border Guard Regiment was just arriving to assist the Soviet 44th Division. By the following morning, the Finnish troops held strong blocking positions reinforced with mines at several points in the midst of the Soviet column. During January 6, heavy fighting occurred all along the Raate road as the Finns continued to break up the enemy forces into smaller pieces. The Soviets attempted to overrun Finnish roadblocks with armor, losing numerous tanks in frontal attacks, but were unsuccessful. Finally, at 21:30, Alexei Vinogradov belatedly ordered his division to retreat back to the Soviet border.

             
Finnish Defence forces newsreel of the Battle of Raate Road (Raatteentie) from the 1939 - 1940 Russo-Finnish Winter War.

The despairing Soviet troops began to escape north over Lake Kiantajärvi. Many soldiers froze to death without proper clothing or supply; one Finnish soldier said he saw Soviet soldiers in a frozen campsite and had to poke one in the eye with a stick to see if he was really dead. Remnants of Soviet units had already tried to escape to the east, but were blocked by squadron "Kari". Further in the east, squadron "Fagernäs" could not keep a strategic bridge under Finnish control. On January 7, squadron "Fagernäs" recaptured the bridge and before noon all Soviet resistance was suppressed. The mopping-up went on for two days, during which the Finns rounded up hundreds of starving, frozen Ukrainians. Other remnants of the 44th Division were forced to withdraw from the area, evading through the northern forests while under pursuit by the Finns, finally reaching the border in several small groups.

---------------------------
The Finnish army captured a huge amount of materiel in this battle.

Finnish soldiers on Raate Road - Captured material
Finnish statistics       Soviet statistics
4,822 rifles                   4,340 rifles
106 machine guns       97 machine guns
190 light mg                 252 light machine guns (Degtarjev, nickname Emma)
71 artillery pieces       55 artillery pieces
29 anti-tank guns       30 anti-tank guns
14 anti-tank rifles       12 anti-tank rifles
43 tanks
37 tanks (light)
10 armored cars
260 trucks
20 tractors
1,170 horses
2 cars
1 airplane
---------------------------------

                 
Finnish soldiers inspecting an abandoned Soviet T-26 mod. 1933 at Raate. January 1940.

For many years, Finnish historians estimated the Soviet losses to be around 17,000 men. The estimation was based on the interrogation of the prisoners of war captured in early January. Officers of the Soviet 27th Infantry Regiment had given their casualties at 70 percent and the Finns assumed that the strength of the 44th Division was over 20,000 men. Western historians conformed their figures to Finnish estimations. 

The Soviets challenged the number of casualties published in the Western world immediately in January and claimed to have lost no more than 900 men, mostly from frostbite, while inflicting an estimated 2,000 Finn fatalities. Later Finnish historians conducted further efforts to ascertain the number of Soviet casualties in the battle. The Finns captured over 5,000 rifles, and, furthermore, a tag of the North Finland Group showed the Finns replaced 1,200 old rifles with the newer Soviet models. Most recent Finnish studies indicate that the Soviets lost at least 7,000–9,000 men.

The Finns quickly buried the Soviet dead as the weather warmed during the early spring to reduce the risk of epidemics. Mass graves were marked on maps and were mounted with a cross or a pole. Later the maps disappeared. Around Easter, the Soviets made a request that they would like to gather the dead and bring them back home, but the Finns did not allow Soviet Army officials to cross the border but the Finns delivered 300 bodies from near the village of Raate to Soviet officials. 

After the Continuation War, the Soviets were not interested in their deceased. The Red Army occupied the Raate road shortly, gathered wartime junk but left the bodies alone. The fate of the Ukrainian Division remained unmentioned in Soviet historiography for decades.

According to the Russian historian Yuri Kilin, the Stavka set up a research commission in January 1940 to investigate the number of casualties. The Commission reported 4,674 total casualties: 1,001 dead, 1,430 wounded and 2,243 missing. At the turn of the year, the strength of the division was 13,962 men and by the end of the Raate Road battle it was at 9,288 men. According to the report, the division was understaffed, because two battalions of the 305th Infantry Regiment were deployed elsewhere. 

Kilin calculated that some troops returned after the report, so the number of the missing is lower. Later, research by the Ukrainian historian Oleg Bozhko yielded similar numbers as he used the same source. The Stavka report was published in January 1940, in the middle of the Winter War. The statistics of the report start from 1 January, and by this time the division had already suffered heavy losses for two weeks. The Stavka report did not mention casualties suffered on the Raate Road by other units, along the advancement of the 44th Division.

Thereafter, the area saw only a few minor skirmishes.

The Soviet commander, Vinogradov, and two of his chief officers, Volkov and Pahomov, retreated in the middle of crucial battles. According to the Stavka report, this act had a fatal influence on morale. As they reached the Soviet lines four days later they were court-martialed, found guilty and sentenced to death; the executions were carried out immediately. The Stavka itself had made the crucial decisions to keep the 44th Division on the Raate Road after the 163rd had lost Suomussalmi village.

The Ukrainian veteran of the Raate Road Sergeant Pyotr Andrevitch Morozov was interviewed in 1991 by the Finnish non-fiction writer Leo Karttimo. According to Morozov the Finns returned prisoners of war, but none of them managed to get back to Ukraine as the Soviet secret service NKVD executed them all in summer 1940.

The Monument of the Winter War
Today, the former battlefield is the site of the Monument of the Winter War dedicated to all who died in the war on both sides. The memorial includes a field of thousands of stones as symbolic gravestones of the Soviet soldiers who fell in the battle. The Russian monument was installed in September 1994, and the Ukrainians installed their own monument in the spring of 1998.

This was perhaps the most best known miracle of the Winter War 

             

                                  22.000 stones, one for each soldier, of Raate road

                 105 wind-clocks (tinker-bells), one for each day of the Winter War

Raatteen tien taistelu käytiin talvisodassa Suomen ja Neuvostoliiton välillä alkuvuodesta 1940 osana Suomussalmen taistelua.

Neuvostoliiton 163. divisioona oli vallannut 7. joulukuuta Suomussalmen ja 44. divisioona oli tulossa sen avuksi. Seuranneessa taistelussa eversti Hjalmar Siilasvuon johtama 9. divisioona tuhosi Suomussalmelle johtavalla Raatteen tiellä 44. divisioonan eli niin sanotun Sinisen divisioonan.


Neuvostojoukkojen tavoitteena oli saavuttaa Oulu ja katkaista Suomi keskeltä. Tällöin pohjoisen taistelut olisivat ratkenneet helposti ja joukot olisivat voineet keskittyä Etelä-Suomen valtaamiseen. Suomi olisi menettänyt myös maarajan Ruotsiin ja Norjaan.
Raatteen tien taistelu alkoi tammikuun 1940 alussa. Jo sitä ennen 28. joulukuuta oli Hjalmar Siilasvuon johtama 9. divisioona pakottanut Neuvostoliiton 163. divisioonan luovuttamaan Suomussalmen poltetun kirkonkylän alueen takaisin suomalaisille. Divisioonan pääosat perääntyivät pitkin Kiantajärven jäätä Juntusrantaan, mistä ne olivat hyökkäyksen aloittaneet. Suomalaisten sodanaikaisen arvion mukaan tuo divisioona menetti vahvuudestaan kaatuneina lähes kolmanneksen, noin 6 000 sotilasta.

9. divisioonan esikunnalle oli jo joulukuun lopulla selvinnyt, että Raatteen tien suunnassa eteni kokonainen neuvostodivisioona (puna-armeijan 44. divisioona). Suomalaisten toistuvat iskut neuvostojoukkojen selustaan olivat vahingoittaneet puna-armeijalaisten taistelumoraalia ja aiheuttaneet suoranaista ”suomalaiskauhua”. Neuvostolähteissä kerrotaan muun muassa, että kokonainen neuvostopataljoona olisi jättänyt asemansa ampumatta laukaustakaan kuultuaan hiihtämisen ääniä läheisyydestään. Jälkikäteen suoritetussa tutkimuksessa asemien läheltä (=puoli kilometriä) ei ollut löytynyt suomalaisten tekemiä latuja. 

Puna-armeijan 44. divisioona kuului periaatteessa Neuvostoliiton taistelukykyisimpiin yhtymiin. Se oli muun muassa osallistunut Neuvostoliiton 17. syyskuuta 1939 aloittamaan Puolan itäosien miehitykseen. Jo tuolloin divisioonassa oli ilmennyt kurinpidollisia ongelmia, ja Suomen vastaiselle rintamalle siirtymisen aikana divisioonasta karkasi 69 sotilasta. Divisioonan oman sisäisen tiedusteluorganisaation mukaan sotilaiden mielialat olivat heikot ja miehistö puhui avoimesti keskenään haluttomuudestaan taistella suomalaisia vastaan.

1. tammikuu
Suomalaisjoukot aloittivat Pohjois-Suomen Ryhmältä saamansa käskyn (puna-armeijan 44. divisioonan tuhoaminen) edellyttämät valmistelut samanaikaisesti kun osa joukoista oli vielä Suomussalmen alueella ns. maaston puhdistustehtävissä. Kuivas- ja Kuomasjärven väliselle kannakselle siirrettiin Jalkaväkirykmentti 27:n II pataljoona (II/JR 27), joka otti samalla rintamavastuun alueella irrottaen muun muassa SissiP 1:n joukot aluksi divisioonan reserviksi. Mainittu pataljoona sai kuitenkin vuoden viimeisenä päivänä hyökkäyskäskyn, jonka mukaan sen tuli edetä etelän kautta kiertäen Haukilan kylä seudulla itään johtavalle tielle Kuomasjoella taistelevien neuvostojoukkojen selustaan. 

1. tammikuuta 1940 pataljoona oli siirtymässä hyökkäysasemiin ja sai samalla kosketuksen puna-armeijan joukkoihin (joiden olisi tehtävänsä mukaan kierrettävä etelän kautta suomalaisjoukkojen selustaan). Nelituntisen taistelun seurauksena suomalaiset saivat työnnettyä vastassa ollutta neuvostopataljoonaa taaksepäin, mutta suomalaishyökkäys pysähtyi puna-armeijan varustettujen asemien eteen noin kilometrin etenemisen jälkeen. Päivän aikana kaikki alueelle keskitetyt joukot alistettiin eversti Siilasvuo, joka laati esikuntansa tuella oman hyökkäys suunnitelmam. 

Alkuperäisestä kaksipuoliseen (etelästä ja pohjoisesta) saarrostukseen perustuvasta suunnitelmasta luovuttiin ja hyökkäys päätettiin toteuttaa vain eteläsuunnasta saarrostaen. Suomalaiset aloittivat päivän aikana ensimmäiset hyökkäyksensä etelän kautta kiertävillä joukoillaan ja jatkoivat jo aloitettujen tielinjojen rakennustöitä, lisäsivät tiedusteluaan neuvostojoukkojen suuntaan sekä aloittivat siirtymismarssinsa käskettyihin lähtöasemiin.

Päivän aikana suomalaisten JR 27 aloitti hyökkäyksensä Kuivasjärven eteläpuolelta neuvostojoukkojen sivustasta pyrkien katkaisemaan Raatteeseen johtavaa tietä Haukilassa. I/JR 27:n onnistui edetä neuvostojoukkojen niitä havaitsematta aivan Raatteen tien tuntumaan illan hämärtyessä. Pataljoonan onnistui yllättää Puna-armeijan tykistöaseman tuhoten sen miehistön pari kilometriä Haukilan kylästä itään. Samalla pataljoonan onnistui tuhota kohti itää matkalla olleen autokolonnan. Raatteen tietä ei suoranaisesti saatu neuvostojoukkojen vastatoimien vuoksi katkaistua, mutta suomalaisten onnistui estää tielinjan käyttäminen omalla tulellaan.

2. tammikuu
2. tammikuuta neuvostojoukkojen vastahyökkäykset Raatteen tien tuntumaan edenneitä JR 27:n joukkoja vastaan alkoivat niin idästä kuin lännestä. Pioneerien rakentaman murroksen ja suomalaisasemiin saadun pst-tykin avulla suomalaiset saivat kuitenkin pidettyä asemansa. Paikalle saapunut pst-tykki onnistui pian asemiin tulonsa jälkeen tuhoamaan 8 Puna-armeijan panssarivaunua. JR 27:n hyökkäyksen jatkaminen ei kuitenkaan onnistunut. Hyökkäysyritykseen osallistunut SissiP 1:n joukot epäonnistuivat hyökkäyksessään ja hajaantuivat, joten mainittu pataljoona oli vedettävä taaemmaksi uudelleen järjesteltäväksi ja saamaan lepoa. 

Saman päivän aikana Jalkaväkirykmentti 64 siirtyi Vuokinrantaan noin 15 kilometriä pohjoisempana olevan etulinjan taakse etelän kautta. Osasto Kari (muun muassa ErP 15 ja IV/KT-Pr) siirtyi Vuokkiniemen-Lehtoniemen alueelle vajaat kymmenen kilometriä Kuivan- ja Kuomasjärven välisen kannaksen taakse ryhmittyen Vuokkijärven eteläpuolelle. Siirtyminen tapahtui sankan lumipyryn ansiosta häiriöttä pääosin valmiiksi saatuja tilapäisteitä pitkin.

3.–4. tammikuu
Kaksi seuraavaa vuorokautta suomalaiset käyttivät taistelutoiminnan ohella lisäjoukkojen keskittämiseen. Suomalaiset onnistuivat painamaan etelästä käsin neuvostodivisioonan joukkoja lähemmäksi Raatteeseen johtavan tien metsiä halkovaa uraa. Muun muassa IV/KT-Pr pystyi 4. tammikuuta hyökkäyksellään Eskolassa (muutama kilometri Raatteen tiestä etelään) lyömään neuvostojoukkojen vahvan puolustuskeskuksen saaden sotasaaliiksi muun muassa kaksi kenttätykkiä ja neljä it-konekivääriä.

Ennen 5. tammikuu 1940 alkanutta päähyökkäystä suomalaisjoukot tekivät iskuja yhdelle kapealle maantielle ahdetun divisioonan sivustoja vastaan. Suomalaisia joukkoja siirrettiin pääosin yöaikaisin hiihtomarssein järvien jäitä ja metsiä pitkin vihollisen sivustoille.

9. Divisioona oli jaettu neljään ryhmään, jotka oli nimetty niiden komentajien mukaan:
Ryhmä Fagernäs: JR 64 (paitsi I/JR 64) komentaja everstiluutnantti Uno Fagernäs
Ryhmä Kari: ErP 15, IV/KT-Pr ja I/JR 64 komentaja majuri Kaarlo Kari
Ryhmä Mäkiniemi: JR 27 ja SP 1 komentajanaan everstiluutnantti August Mäkiniemi
Ryhmä Mandelin: JR 65 (paitsi I/JR 65), komppania Simola, KevOs Volanen ja TO 1 komentaja everstiluutnantti Karl Mandelin

5. tammikuu
Suomalaiset olivat saattaneen hyökkäysvalmistelunsa päätökseen. Suunnitelman mukaisesti Haukilan alueella hyökkäsi yhteensä kuuden pataljoonan voimat, Eskolan alueella kolme ja Likoharjun suunnassa yksi pataljoona. Luonnonolot olivat ankarat pakkasen kiristyessä liki 30 asteeseen ja maassa oli noin 40 senttimetrin lumipeite.

Päivän aikana divisioonan hyökkäysvoimien pääosat Haukilan alueella eivät saavuttaneet merkittäviä maastollisia voittoja, mutta neuvostodivisioonan kärjessä olleen Puna-armeijan JR 25:n asema kävi koko ajan tukalammaksi ja illansuussa suomalaiset saivat jo ensimmäiset vankinsa. Osasto Kari aloitti oman hyökkäyksensä kohti Tyynelän kylää nelisen kilometriä etulinjan takana, mutta hyökkäys ei tuottanut päivän aikana tulosta lähinnä pst-aseiden puutteesta johtuen. Likoharjun suunnassa (noin 15 kilometriä etulinjan takana) edennyt II/JR 64 pääsi aivan Raatteen tien tuntumaan, mutta ei saanut sitä vielä katkaistuksi. Myöskään I/JR 64 ei saanut vielä katkaistua Raatteen tietä kymmenen kilometriä etulinjan takana (Eskolasta pohjoiseen) jouduttuaan ensin hyökkäämään kahden neuvostojoukkojen varustaman aseman läpi.

6. tammikuu
6. tammikuuta aamulla JR 65:n joukkojen hyökkäykset Haukilan kylää vastaan pohjoisesta eivät tuottaneet tulosta, mutta puolilta päivin neuvostojoukkojen havaittiin pyrkivän suomalaisrintamaan hyökkäyksessä syntyneiden aukkojen kautta kohti itää. Puna-armeijan 44. Divisioonan komentaja prikaatinkenraali Aleksei Vinogradov oli tehnyt päätöksen divisioonansa vetäytymisestä itään, koska hänen mielestään edellytyksiä taisteluiden jatkamiselle ei enää ollut olemassa suomalaisten käytännössä katkaistua neuvostojoukkojen huoltoyhteydet. Virallinen päätös koko divisioonan vetäytymisestä tehtiin myöhään iltapäivällä. Tavoitteena oli aluksi ottaa mukaan koko divisioonan kalusto tai tuhota se.

Etelästä kohti Haukilan kylää hyökkäävän suomalaisten JR 27:n joukkojen taistelukyvyn todettiin jo laskeneen viikon kestäneissä taisteluissa, ja aamulla aloitettu hyökkäys ehdittiin jo keskeyttää tuloksettomana. Puolen päivän aikaan hyökkäystä päätettiin kuitenkin vielä jatkaa, koska ensimmäiset tiedot neuvostojoukkojen aloittamasta vetäytymisestä saatiin pohjoisempana taistelevilta suomalaisjoukoilta. JR 27:n joukot pääsivät iltapäivän ja illan aikana ankarasti taistellen eteenpäin saavuttaen Raatteen tien, joka saatiin nyt lopullisesti katkaistua.

7. tammikuu
7. tammikuuta JR 27:n joukot ottivat vaikeuksitta haltuunsa Haukilasta Lauttalammelle johtavan osan Raatteeseen johtavasta tiestä. Samalla suomalaiset ottivat erittäin merkittävän määrän sotasaalista ja toista tuhatta sotavankia. Muissa Raatteen tien haltuunottokohdissa suomalaisjoukot pitivät tien edelleen katkaistuna, joten neuvostojoukot joutuivat vetäytymään alueelta pohjoisten metsien kautta kiertäen suomalaisten takaa-ajaessa niitä. Ryhmä Fagernäs valtasi Purasjoen sillan, ja aamupäivän aikana lähes kaikki neuvostoliittolaisten vastarinta oli lakannut.

44. Divisioonan komentaja kenraali Vinogradov ei kaatunut mottitaisteluissa. Puna-armeijan Suomussalmella kokemien raskaiden tappioiden suututtama Neuvostoliiton sodanjohto lähetti paikalle tutkintaryhmän, jonka päätöksellä Vinogradov teloitettiin Vasajärven jäällä joukkojensa rippeiden edessä.

                                   soviet aa-mg, finnish nickname organ-gun

                                         
Lopputulos
Raatteen tien taistelut ovat erinomainen esimerkki suomalaisten käyttämän saarrostustaktiikan toimivuudesta.kenen mukaan? Tärkeintä oli huoltoyhteyden katkaiseminen. Sen jälkeen vihollinen sidottiin pieniin taisteluihin ja pilkottiin palasiksi keveiden joukkojen hyökkäyksillä. Suomalaiset löivät vahvasti panssarein ja tykein varustetun 44. Divisioonan lähes ilman omaa tykistöä. Neuvostojoukot luottivat omiin ajoneuvoihinsa, jotka loppujen lopuksi osoittautuivat kelvottomiksi kapeilla teillä lumipukuisia hiihtäjiä vastaan.

Suomalaisten kyky liikkua tiettömässä maastossa, paksussa lumessa, yöllä ja päivällä ja tarvittaessa vuorokausikaupalla sekä kokemus pakkasesta olivat ratkaisevat syyt siihen, että miesluvultaan ja erityisesti raskaalta aseistukseltaan täysin ylivoimainen vihollinen hävisi. Puna-armeijan Raatteeseen tuomat kevyehköt T-26-panssarivaunut pystyivät hyvin heikosti tunkeutumaan järeäpuustoiseen lumiseen metsään. 
Ne olivat sidottuja tiehen ja jalkaväen kaatuessa ympäriltä lopulta avuttomina tien kalustoruuhkassa. Sekin selittää osaltaan suomalaisten silmiinpistävän pienet miestappiot (noin 500 kaatunutta) verrattuna 44. Divisioonan kahden rykmentin miehistön melkein täydelliseen tuhoon.

Neuvostoliittolaisten tappioon vaikutti myös huono varustautuminen pakkassäähän. Osa puna-armeijan sotilaista kuoli Raatteen tiellä kylmyyteen. Lisäksi puna-armeijan elintarvike- ja rehutilanne oli varsin huono taisteluiden loppuvaiheessa. Päivittäinen ruoka-annos saattoi olla ainoastaan kaksi korppua miestä kohden.

Taistelun lopputulos
Raatteen tien taistelut päättyivät suomalaisten saavuttamaan merkittävään voittoon. Suomalaisten kannalta uhka valtakunnan katkaisemisesta kahtia oli vältetty. 

Suomalaiset saivat sotasaaliikseen muun muassa:
4 822 kivääriä
190 pikakivääriä
106 konekivääriä
29 panssarintorjuntatykkiä
71 kenttä- ja ilmatorjuntatykkiä
43 hyökkäysvaunua
10 panssariautoa
16 ilmatorjuntakonekivääriä
1 170 hevosta
260 kuorma-autoa
20 traktoria
15 moottoripyörää
47 kenttäkeittiötä
2 henkilöautoa
1 lentokone

Tämän lisäksi suomalaiset ottivat taistelualueelta noin 1 200 sotavankia. Neuvostolähteiden mukaan puna-armeijan 44. divisioonan tuho ei ollut niin täydellinen kuin suomalaislähteissä on mainittu. 

Divisioonan miehistötappiot olivat neuvostolähteiden mukaan 1 001 kaatunutta, 1 430 haavoittunutta ja 2 243 kadonnutta.