Battle of Kelja

The Battle of Kelja, fought from December 25 to December 27, 1939 in and around the village of Kelja (now Portovoe, Priozersky District, Leningrad Oblast, Russia), was a part of the Winter War between Finland and the Soviet Union.

In the weeks before the Soviet attack, the whole Taipale sector had been under heavy shelling and daily infantry attacks. These attacks were all repulsed, mainly by Finnish artillery. The infantry attacks had reached their climax on December 17, and abruptly ceased the next day. However, the shelling increased in intensity, and lasted throughout the invasion. In the final days before the main attack, Finnish reconnaissance planes reported the arrival of the Soviet 4th Rifle Division, and ground patrols reported unusually high amounts of Soviet soldiers in the area.

                                         mine immersed, deeps frozen gross-road

The attack began early in the morning, with Soviet soldiers crossing the iced-over Lake Suvanto under the cover of darkness. With the help of dense snowfall, the attack achieved nearly total surprise. The Soviets unleashed a massive artillery barrage on Patoniemi Fort, away from the main attack at Kelja. When the first Soviet soldiers reached the beachhead, artillery finally opened up on rear Finnish positions. This caused confusion as to the size of the attack, including the company defending the beachhead reporting the attack as “nothing unusual”.

Eventually, three beachheads were established at Patoniemi, Volossula, and Kelja. Finnish artillery was able to repel the second and third waves of reinforcements, however a battalion had already landed at each of the three beachheads.

At the Patoniemi sector, the Soviets had deployed their heavy machine guns on the flanks of the Finns before they realised what was happening. The defenders were able to stall the attack long enough to alert their battalion headquarters. Finnish command reacted swiftly, committing a reserve battalion to the defence, and within a few hours the majority of the attackers had been pushed back across the ice or destroyed. However, sporadic resistance lasted until evening, when the area was finally cleared.

The Volossula sector was put on alert after the regimental headquarters was informed of the Patoniemi landings. After reporting that there were no Soviet forces in sight, they were ordered to advance towards Patoniemi. However, the Soviet troops began landing on the shores and they were forced to deal with them before advancing. The Finnish battalion sent to reinforce the company defending the beach was hit by an artillery barrage, but nevertheless reached the objective within an hour. When they got there, the Soviets were already starting to dig in. Intense fighting ensued, and the Soviets were pushed back across the ice with heavy casualties.

At the Kelja sector, the battalion commander received reports of Soviet forces crossing the ice. Finnish artillery opened up immediately and prevented the left wing of the attack from reaching the shores. By the time the battalion reserves could be mobilised, the rest of the attacking forces were already at the edge of the field near Kelja. A Finnish counter-attack managed to push them back to the edge of the forest with the help of an artillery barrage. The Soviet troops dug in and managed to repel another counter-attack, with fighting lasting throughout the day.

Throughout the day, the Soviets tried to send reinforcements across the ice, most of which were repulsed by Finnish artillery. Two more counter-attacks against the dug-in Soviet positions failed, as the situation became more serious. The Finnish command decided an immediate and decisive attack was needed to defuse the situation. Early in the morning on December 26, the attack began as a company of Finns advanced towards the Soviets. Without artillery, the mortars they were promised and under heavy fire, they were forced to retreat.

Another attack, this time with two companies, began later that day. The attack made some gains early on, but after using most of their ammunition and coming under a heavy artillery bombardment, they were forced to withdraw. The rest of the battalion was ordered to hold their positions and stop reinforcements from crossing the ice.

Throughout the night, the Soviet 4th division made repeated attempts to reinforce their positions on the shore, but because of the clear moonlight, all were repulsed by Finnish artillery. Nearly a regiment took part in these attacks, which were disastrous. Finnish observers reported “...the ice is littered with piles of bodies...”.

The Finns launched yet another counter-attack after the Soviets were bombarded by artillery. This attack failed due to heavy machine gun fire, and they were forced to withdraw again.

Then, later that day, another counter-attack with more artillery support was launched. This was a success, as the battered Finnish company managed to infiltrate Soviet positions. After over seven hours of continuous fighting, the majority of Soviet resistance collapsed, though with a high cost. 


By the morning of December 28, the area was entirely cleared, and the Battle of Kelja was over.

Although the attack eventually failed, it did succeed in draining the Taipale sector of its reserves. The Finns were so short on manpower that reserves from the Western Isthmus had to be relocated to Taipale, further weakening the area. However, they did capture much desperately needed equipment from the Soviets, including 12 anti-tank guns, 140 machine guns, 200 light machine guns and 1500 rifles.

Battle of Kelja
Part of Winter War
Aerial photograph of the Koukunniemi cape in the Taipale sector, taken from the south, facing north.
Date December 25–27, 1939 Location Kelja area, eastern Karelian Isthmus, Finland Result Finnish victory
Belligerents
Finland	Soviet Union
Strength
One division	One division
Casualties and losses
141 killed 375 wounded	2,000 killed

Keljan taistelu käytiin Sakkola pitäjä, Keljan kylä, Karjalankannaksella 25.–27. joulukuuta 1939 osana talvisotaa. 

Tuntematon Sotilas kirjan sotamies Viljam Pylkäs, joka tunnetaan Antti Rokan esikuvana, taisteli Keljassa.

Hyökkäyksen tavoitteena oli ylittää Suvanto ja motittaa suomalaisten 3 viikkoa sinnikkäästi taistellut Taipaleen rintama. Hyökkäyksen suoritti Neuvostoliiton 4. divisioona, joka kuului 7. armeijan oikeaan ryhmään (26. joulukuuta alkaen 13. armeija). Armeijan komentajana toimi suomalaissyntyinen Vladimir Grendahl. Divisioonan komentajana oli puolestaan N.F. Kljushnikov. Divisioona oli muodostettu Valko-Venäjän sotilaspiirissä. Se lähti Valko-Venäjältä 6.–8. joulukuuta ja saapui Suvannolle noin 17. joulukuuta.

Vihollisen tarkoitus oli selvä: Taipale oli murrettava, rintama puhkaistava Suvannon pohjoispuolella ja sen jälkeen sieltä käsin vyörytettävä Taipaleen oikea sivusta ja näin pakotettava suomalaiset lähtemään pääpuolustuslinjaltaan Taipaleesta.

Suvannon puolustuksesta Keljan kylän kohdalla vastasi Suomen armeijan 10. divisioonan Jalkaväkirykmentti 29:n III pataljoonan 8. ja 9. komppania. Pataljoonan komentajana toimi kapteeni Eino Muller. Heikoin puolustusryhmitys pataljoonan alueella oli Keljan aukeiden kohdalla. Satumetsikössä oli pelkästään yksi pikakivääriryhmä, ja väli 8. komppanian reunimmaisesta konekivääristä 9. komppanian vasemmanpuoleiseen konekivääriin oli peräti 300 metriä.

Paikalla olijoiden mukaan hyökkäyksen alkaminen 25. joulukuuta ei ollut suomalaisille aivan täysi yllätys, sillä kahden ja kolmen välillä samana yönä siepattiin neuvostoliittolaisten hyökkäyksen alusta kertova sanoma, joka toimitettiin välittömästi III pataljoonan esikuntaan (Muller). Se ei aiheuttanut mitään toimintaa joulunvietosta väsyneessä esikunnassa.

Ensimmäiset havainnot hyökkäyksestä saivat suomalaiset jäävartiomiehet Suvannon jäällä kello 5:50., kun noin pataljoonan vahvuinen usean sadan metrin levyinen lumipukuinen joukko jatkoi kohti pohjoista laukaustakaan ampumatta sakean usvan turvin.

Hyökkäys osui pääosin 8. komppanian alueelle ja ikaalislaiset kumppaneineen yllätettiin täysin. Muutaman tunnin jälkeen tilanne oli muuttunut sellaiseksi, että 8. komppania oli vetäytynyt pohjoista kohti, jääden asemiin läheisen maantien varteen. Neuvostoliittolaiset olivat saaneet sillanpääaseman Suvannon rannasta Satumetsiköstä ja alkoivat tuoda Suvannon yli lisää miehiä ja kalustoa. Panssarivaunuja he eivät kuitenkaan voineet tuoda, sillä jää oli sitä varten vielä liian heikkoa.

Ensimmäinen vastaisku vihollisen sillanpääasemaa vastaan tehtiin vielä samana iltana kello 23:30. Se suoritettiin kahden kiväärijoukkueen voimin muutaman konekiväärin tukemana. Hyökkäyksellä ei kuitenkaan ollut menestymisen mahdollisuuksia vihollisen suuren ylivoiman ja kovan tulituksen vuoksi.

Seuraava hyökkäys neuvostojoukkoja vastaan tapahtui vielä pimeässä tapaninpäivän aamuna kello 7:30 Jalkaväkirykmentti 30:n luutnantti Koppisen komentaman 6. Komppania voimin. Hyökkäys tapahtui Runteenmäen länsipuolitse, mutta tyrehtyi melko nopeasti ja miehet vetäytyivät takaisin. Hyökkäyksessä kaatui seitsemän ja haavoittui 30 miestä eli neljännes komppaniasta oli pois pelistä.

Samanaikaisesti kun Koppisen komppania valmistautui hyökkäykseen, määrättiin Jalkaväkirykmentti 28:n III pataljoona suorittamaan vastaisku Keljassa kahden komppanian voimin. Pataljoonan komentaja kapteeni Karl Johan Lagerlöf määräsi tehtävään 7. ja 9. komppaniat ja tueksi 3. konekiväärikomppanian. Hyökkäys käynnistyi 26. joulukuuta kello 16:15. Käytiin kovia taisteluja, mutta vihollista ei onnistuttu lyömään. Hämärän laskeuduttua Lagerlöf antoi komppanioille luvan vetäytyä miestappioiden, väsymyksen ja patruunoiden puutteen vuoksi. Komppaniat kävivät asemiin Keljan aukean pohjois- ja koillislaidalle.

Tykistön osuus koko taistelun aikana oli hyvin tärkeä. Vihollinen pyrki jatkuvasti tuomaan lisää joukkoja Suvannon yli, mutta Kekinniemen sulkulinnake yhdessä muun tykistön kanssa onnistuivat tekemään sillanpään kasvattamisen todella hankalaksi.

Epäonnistuneiden ratkaisuyritysten jälkeen 10. divisioonan apulaiskomentaja eversti Aarne Blick puuttui henkilökohtaisesti Keljan tapahtumiin. Hän määräsi everstiluutnantti Nurmen ratkaisemaan tilanteen käyttäen levossa ollutta Erillistä pataljoona 6:ta (Er.P 6), joka oli koottu Sakkolan, Kaukolan, Räisälän ja Käkisalmen miehistä. Näin ollen nämä miehet tulivat taistelemaan kirjaimellisesti omilla pelloillaan.

Er.P 6:n miehet koottiin Saaprun hyökkäystä varten. Yöllä noin kello 00:45 he lähtivät hiihtäen kohti Keljaa, jonne saavuttiin aamulla kuuden jälkeen. Hyökkäystä ei voitu kuitenkaan heti aloittaa, koska valmistelut olivat kesken.

Ensimmäinen hyökkäys tapahtui 9:30. Sää oli kirkas ja pakkasta oli noin 15 astetta. Hyökkäyssuunta oli lounaasta. Hyökkäys tyrehtyi heti alkuunsa neuvostoliittolaisten kovaan konekivääritulitukseen ja siitä seuranneisiin ankariin tappioihin. Hyökkääjät joutuivat palaamaan osittain alkuasemiin.

Toinen hyökkäysyritys alkoi 10:45 luutnantti Elovaaran johdolla lisäkonekiväärien ja yhden kranaatinheittimen turvin. Tällä kertaa päästiin vihollisen asemia vyöryttämään. Ankaran taistelun jälkeen neuvostoliittolaisten rippeet pakenivat Suvannon jäälle, jonne tykistö oli ampunut isoja reikiä. Kaikki omat ja vihollisen konekiväärit suunnattiin pakeneviin ja neuvostojoukkojen tuho oli totaalinen. Joku paikalla ollut oli laskenut, että pakoon pääsi 11 vihollista. Kaikkiaan Er.P 6:n miehiä kaatui 52 ja haavoittui noin 100.

Taistelun haastavimmaksi vaiheeksi muodostui jyrkän penkereen jälkeisen peltoaukean ylittäminen. Pataljoonan oli syöksyttävä tämän noin 300 metriä leveän rantalaakean yli kohti Suvannon rantaa ja siellä sijaitsevia nyt venäläisten hallussa pitämiä Mullerin komppanian taisteluhautoja. Er. P. 6:n heitinosasto saattoi antaa aukean ylitykseen tulitukea ainoastaan yhdellä kranaatinheittimellä toisen ollessa vajaakuntoinen, ja suomalaisten tykistö ei lainkaan, sen ollessa sidottu estämään venäläisten vahvistusten saapuminen Suvannon yli jäätä pitkin. Taistelua käytiin loppuvaiheessa juoksuhaudoissa lähitaisteluna pistimin, konepistoolein ja käsikranaatein, ja se jatkui aina 27. joulukuuta klo 18.00 asti, jolloin Satumetsään suunnattu rynnäkkö saatettiin päätökseen. 

                  Russian wounded soldiers for manage and transported to first aid

Er. P. 6:n taistelukertomuksessa on maininta monista, jotka henkilökohtaisella panoksellaan vaikuttivat Keljan taistelun suomalaisten kannalta voitokkaaseen lopputulokseen. Urho Kähönen mainitsee teoksessaan muun muassa seuraavat nimet: Lindberg, Elovaara, Lähteenkorva, Puusniekan veljekset, Ohvon veljekset ja Marilan veljekset. Raikas Marila, toinen viimeksi mainituista, oli 3. K:n joukkueenvarajohtaja. Hän oli saanut, kuten monet muutkin edellä mainituista, kattavan sotilaskoulutuksen kotipitäjänsä Räisälän suojeluskunnassa. Marila oli monivuotinen Viipurin suojeluskuntapiirin sotilasottelumestari, erittäin hyvä hiihtäjä ja ampuja sekä lupaava kevyemmän raskaansarjan painijan alku. Hän kuvailee Kähösen teoksessa vastahyökkäystä Satumetsään näin:

”Olin ensimmäisten joukossa syöksyessämme peltoaukean yli kohti venäläisten valtaamia JR 29:n entisiä ampumahautoja. Vihollisen kk-tuli oli kiivasta, ja sen tykistö keskitti Suvannon takaa. Kymmenet vihollishävittäjät parveilivat kirkkaassa ilmassa yläpuolellamme. Hyvässä kunnossa kun olin, minulla oli ilo ja kunnia ehtiä ensimmäisenä syöksymään ryssiä täynnä olevaan taisteluhautaan, sen toiseen päähän. Laskin siitä suoraan riviin ja näin viiden vanjan kaatuvan. Kun olin näin päässyt hyvään alkuun ja ampunut makasiinin tyhjäksi, ei ollut enää aikaa ladata, vaan sain tilaisuuden käyttää Sk-ajalla oppimaani ja kilpailussa harjaantunutta pistintaistelutaitoa. Sain hakata sekä kiväärin perällä että pistimellä päästäkseni eteenpäin haudassa. 

Tärkeintä oli pysytellä kiinni vastustajassa, jotteivät he olisi päässeet ampumaan. Tiesin olevani tällaisessa käsikähmäkamppailussa naapureita taitavampi. Tilanne alkoi helpottua, kun takaani alik. Jalmari Torikka tuikkasi käteeni konepistoolin. Kun sillä pääsin surauttelemaan pitkin hautaa, alkoi tie aueta. Perässäni tulijat viimeistelivät työn. Kun ampumahaudat oli tähän tyyliin muuallakin vyörytetty ja vihollinen alkoi vetäytyä jäälle, sain jostakin venäläisen reikätähtäin kiväärin. Se oli tarkka ase ja jälkeä jäällä rupesi näkymään. Torikka todisti vierelläni ammuntaani seuratessaan: ’laaki ja vainaa’. Olin sillä ehtinyt ampua noin 70 laukausta, kun jostain sivulta yksinäisestä vihollispesäkkeestä sain luodin selkääni, lapaluun alta sisään. Siihen päättyi sillä kertaa minun metsästysreissuni. Olin saanut siinä käyttää loppuun kaikki rauhanajan kouluissa hankkimani taistelutaidot.”

Raikas Marilan kaksoisveli Reino Marila kaatui samassa vastaiskussa vankien ottotilanteessa ja kertoja itse Kiteellä jatkosodan alussa 1941.

Taistelun jälkeen, menetettyään yli 2 000 miestä ja runsaasti sotamateriaalia, Neuvostoliiton 4. divisioona oli pitkään taistelukyvytön. 

                             Dead russian soldiers transported and be buried

                                   Left side man are lives, the other dead

Tammikuun 1940 alkupuolilla Suvannon eteläpuolella olevat vihollisjoukot olivat hiljentyneet nuolemaan haavojaan, eikä uusia operaatioita ollut heti odotettavissa. Itse asiassa taistelun jälkeen Neuvostoliiton 13. armeija ei suorittanut kuuteen viikkoon mitään sotatoimia. Ikään kuin kostoksi Keljan tapahtumista, Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Käkisalmea 24 koneen voimalla. Tuloksena oli runsaasti materiaalisia tappioita ja siviiliuhreja

Mullerin III pataljoona oli puolestaan taistelun jälkeen heti miehittänyt vanhat asemansa ja niitä ryhdyttiin välittömästi kunnostamaan. Suurin työ oli poistaa kaatuneet viholliset pesäkkeistä ja taisteluhaudoista. Mihinkään hautauksiin ei tilanteen vuoksi voitu ryhtyä, vaan kylmän ilman ansiosta ruumiit voitiin koota ja jättää asemien läheisyyteen kevääseen asti. Kapteeni Muller anoi taistelun jälkeen lepolomaa, jonka Blick hänelle myönsi. Muller ylennettiin myöhemmin majuriksi.

sotasaalis
140 konekivääriä
1 700 jalkaväen asetta
12 panssaritorjuntatykkiä
runsaasti patruunoita yms. tavaraa